*

Vesa Kanniainen

Guggenheim tarvitsee enemmän Helsinkiä kuin Helsinki Guggenheimia

Vierailu New Yorkin Guggenheim-museossa jättää päällimmäiseksi tunteeksi pettymyksen: videot, suorakulmiot, kaikenlainen kokeellisuus. Onko taidekäsitykseni siis liian rajoittunut, ehkäpä vinoutunut? Olisiko minun syytä vaieta? En missään tapauksessa väitä olevani taiteen asiantuntija sanan todellisessa merkityksessä. Taide on kuitenkin kokemuksellista: se, mitä se meissä herättää, on biologis-kemiallinen prosessi, joka käynnistyy jossain aivolohkoissamme ja hermostomme kuljettaa viestiä ympäri kehoamme. Viesti voi olla miellyttävän kihisevä tunne, se voi olla paheksunnan luonteinen tai sitten ei mitään. Voi olla, että mitään viestiä ei synny kuljetettavaksi ja katsoja jää kylmäksi. On kyse ihmisen biologiaan perustuvista prosesseista, joilla täytyy olla evolutiivinen taustansa ihmisen varhaishistoriassa. Taiteen synnyttävät tunteet ovat joskus palvelleet ihmisen eloonjäämisen tarkoitusta jollain tavalla, jota minulle ei kukaan ole selittänyt.

Kyky taiteen avulla välittää tuntemuksiaan ja kykyjään on täytynyt tuoda esi-isillemme evolutiivista etua. Musiikin osalta tiedän tämän selittämättäkin. Sitä paitsi mitä maalaustaiteeseen tulee, olen kynän kanssa lukenut Ernst Gombrichin massiivisen taidehistorian The Story of Art ja opiskellut maalaustaiteen haasteiden (edestä lyhentäminen, perspektiivi ym.) innovatiiviset ratkaisut. Olen nähnyt maailman tärkeimmät taidemuseot ja muiden lailla vaikkakin osittain värisokeana silti hullaantunut kymmenien impressionistien luomasta värihehkusta, liikuttunut Chagallin leijuvista hahmoista ja väriloistosta, nähnyt Picasson kubistisin silmin esineiden hajottamiset osiinsa, nähnyt sen, miltä nainen näyttää, kun häntä liikkeessä katsotaan, viehättynyt Dalin näköalattomista taivaanrannoista ja niiden hypnoottisesta kyvystä vangita katsojan sielu. Rajoittunut käsityskykyni on riemulla hyväksynyt venäläisen avantgardismin näkemyksen mieleemme kätketyistä prosesseista ja jostain minulle käsittämättömästä syystä Kandinskyn levoton viiva ja sen sadat variaatiot ovat saaneet minut liekkeihin.

Silti Guggenheimin videot ja suorakaiteet eivät saa harhautuneessa sisäisessä maailmassani liikkeelle minkäänlaista riemua. Niissä rikotaan samalla kultaisen leikkauksen yleispätevä kauniiden suhteiden idea, johon ihmisen silmä valon kulkuna nykyihmisen alkuajoista lähtien on oppinut liittämään fysiikan lakeihin perustuvia kauneusarvoja, jotka kulminoituvat yhteen desimaalilukuun, 1.618, toisen asteen algebrallisen yhtälön ratkaisuun toisena yhtälön reaalijuurista. Ei, moderni taide on rikkonut tämänkin kauneusarvon, jota lainalaisuutta löydät kauniin ihmisen kasvonpiirteistä monistona ja sen osien suhteista kuin myös laajalti luomakunnasta: auringonkukat, simpukat, mehiläiset.

Ymmärrän senkin, että vaikka itse en syty liekkeihin, joku toinen voi sen tehdä. Antaa siis kaikkien kukkien kukkia. Älköön vietäkö toiselta hehkun nautintoa.

Minulla on teoria siitä, minkä ihmisen sielu ja silmä kauniiksi kokevat. Se perustuu tottumukseen. Ihminen on 200.000 vuotisen historiansa aikana – ja hänen edeltäjänsä miljoonan vuoden aikana – oppinut havainnoimaan luontoa. Hän pitää kauniina muotoja, jotka muistuttavat häntä Luojan kädenjäljestä. Kauneuteen liittyy evolutiivista etua. Se viestittää energiaa säästävistä ratkaisuista. Ja se viestittää vahvuudesta geneettisen kamppailun kentillä.  Maailman kauneimmat arkkitehtuuriset ratkaisut on kehittänyt espanjan Antonia Gaudi. Hänen talonsa ja kirkkonsa ovat esteettiseltä arvoltaan lyömättömiä. Hänen kynänsä jälki löytyy luonnosta. Näimme näitä muotoja Perun ja Bolivian vuorilla. Maalaustaiteessa Salvador Dalin vastarannaton surrealismi eittämättä saattaa kauhistuttaa. Bolivian hiekka-aavikot ovat kuitenkin kuin Dalin taiteen kopioita. Henry Mooren pyöreän muodokkaat veistokset näyttävät tulevan jostain hänen sisältään. Kun matkustat pitkin Urubamba-joen vartta kohden Machu Picchua Perussa ja tutkit joen muovaamia kivilohkareita, hätkähdät. Ne ovat kuin suoraan Mooren töistä. Taiteellisen ilmaisun moninaisuus on rikkaus. Abstraktius, modernismi taidesuuntina ovat upeita irtiottoja. Osa niitä vetoaa psykologiseen arkkitehtuuriimme ja aivotoimintaamme kiihottavalla tavalla. Osa ei vetoa.

On kokonaan toisen kysymys, voidaanko minua velvoittaa maksamaan Guggenheimille siitä, että se tuo näyttelynsä Helsinkiin. Onko minun ylipäätän maksettava kokeilevasta nykytaiteesta? Taidemuseo on julkishyödyke, jonka rahoittamiseen kaikkien veronmaksajien on pakko osallistua, jos päättäjien enemmistö niin haluaa. Helsingissä tämä on kuitenkin jo toteutunut. Minun kukkarolle Kiasman autonrenkaat ja joulukuuset riittävät nykytaiteesta. Uutta Guggenheimia en halua omalla kukkarollani rahoittaa. Guggenheim olisi Helsingille ja sen veronmaksajille kustannusrasite. Eikö ensin tulisi hoitaa heitteillä olevien vanhusten ja syrjäytyvien nuorten asiat?

Säätiö jo toistamiseen lobbaa sen puolesta, että Helsingin veronmaksajat maksavat museon kustannukset. Lipputulot menisivät arvattavasti säätiölle. Helsinki ei hyötyisi muuta kuin imagon kautta. Maksajaksi ei voida ketään velvoittaa muutoin kuin enemmistöpäätöksellä. Se on minunkin pakko hyväksyä. Minulla on vain yksi ääni. Äänestän sillä Guggenheimia vastaan.

Taiteen tehtävänä on hakea uusia polkuja, innovatiivisia tapoja tulkita ympäröivää maailmaa ja omaa sisintään, tunne-elämäänsä. Klassista musiikkia ei enää sävelletä. Moderni musiikki puhuttelee harvoja, niin myös post-moderni maalaustaide. Sallin sen, mutta en halua joutua sen maksajaksi. Guggenheimin taiteellinen anti ei motivoi minun kukkarolla käyntiä helsinkiläisenä veronmaksajana.  Voi olla, että vasta tulevat sukupolvet sen ratkaisuja osaavat arvostaa. Maksakoot he silloin osakseen tulevasta elämyksestä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

22Suosittele

22 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat