*

Vesa Kanniainen

Suomen turvallisuus: NATO-jäsenyys vai ei?

Ukrainan kriisi on järkyttänyt turvallisuuden tunteeseen tuudittautunutta Eurooppaa. Ihminen ei ole oppinut mitään, Eurooppa ei ole vapautunut sotilaallisten konfliktien riskeistä. Hyvä tahto on huono isäntä, kun vastaan nousevat inhimillisen rajoittuneisuuden ja vallanhalun lahjomattomat tosiasiat. Yksi tosiasia on menetettyyn suurvalta-asemaan liittyvä Venäjän trauma. Se voi istua ihmisessä yli sukupolvien. Ensimmäisessä maailmansodassa polvilleen lyöty Saksa nousi jaloilleen ja kävi voimiensa tunnossa hakemaan hyvitystä traumalleen. Koko Eurooppa oli pian liekeissä. Historian muisto on pelottava.

Suomen turvallisuuden osalta on tehtävä tilannearvio ja on tehtävä oikeat johtopäätökset. Poliittinen kenttä on hajanainen eikä poliittinen johto ole löytänyt yhteistä punaista lankaa: turvallisuusratkaisuja haetaan ilmeisen hataran pohdinnan avulla. Julistuksia oikeaksi väitetystä valinnasta on tarjolla lyhyellä varotusajalla. Tunnepitoisuus ei anna tilaa viileälle analyysille. Kansalla ei ole kykyä analyyttiseen arvioon. Silti sen sydämen ääntä ei voi sivuuttaa.

Viime sotien jälkikäteisarviot ovat paljastaneet päätösvirheitä, henkilökohtaisia ristiriitoja ja luonteen rajoittuneisuuttakin päätöksistä vastuussa olleiden taholla. Kun kansallinen turvallisuus on vaakalaudalla, on silti pakko toimia niillä henkisillä resursseilla, mitä on käytettävissä. On myös valjastettava kaikki ymmärrys – rajallinenkin – kansallisten intressien kannalta keskeisten kysymysten arviointiin.

Tässä kirjoituksessa esitän, että kansallisen turvallisuuden arviointitehtävässä on hyödynnettävä laajaa kirjoa olemassa olevaa ymmärtämystä kokemusperästä mutta myös eri tieteenaloilta. Niitä ovat ainakin (i) elämän yleiset biologiset lainalaisuudet (ii) poliittisen historian jäsentämät lähimenneisyyden lainalaisuudet (iii) puolustusdoktriineihin sisältyvä viisaus ja (iv) eräät taloustieteen identifioimat lainalaisuudet siitä, miten yhteisöt toimivat ja miten konflikteja syntyy. Oma kokemukseni rajoittuu evoluutiobiologisten mekanismien harrastukseen ja taloustieteen osaamiseen. Edellinen on opettanut minulle ”elämää suuremmat lainalaisuudet” ihmisestä. Jälkimmäisen osalta näen, että taloustieteen konfliktiteoria, peliteoria, allianssiteoria ja signalointiteoria ovat välttämättömät analyyttiset välineet kriisien mekanismien ymmärtämisessä.

 

Päivityspelit ja roolien määräytyminen: hyökkääjä, puolustaja

Evoluutiobiologia opettaa, että huolimatta pitkälle ulottuvasta geneettisestä samankaltaisuudesta yksilöt ja niiden muodostamat populaatiot tyypillisesti ovat konfliktitilassa toisiaan vastaan. Toisinaan yhteistyön edut ajavat konfliktien ohitse, toisinaan eivät. Hyökkääjän ja puolustavan roolit päivittyvät ja voivat vaihdella. Historia todistaa, kuinka esim. Ruotsi ja Venäjä ovat niin monesti käyneet sotia toisiaan vastaan. 1700-luvulla Venäjä luovutti Ruotsille kahdesti Suomen takaisin, koska Suomen kansa oli vaikeasti hallittavissa oleva ja sen maa-alue oli laaja. Roolien päivitys määrää hyökkäyskynnyksen. Suomellakin oli 1919-1920-Aunuksen retkensä ja armeijamme ylitti jatkosodassa vanhan rajan.

Öljyn vaurastama Venäjä on saanut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen itsetuntoa takaisin ja investoi kiihtyvästi uuteen aseteollisuuteen, kyberosaamiseen ja armeijansa uusimiseen. Sen halu palauttaa isoveljen rooli lähinaapureidensa kontrolloimiseksi on vahva ja sitä vahvistavat lähinaapureiden venäläisvähemmistöt.  Niiden hyödyntäminen on Venäjän strategiassa uusi ilmiö, johon on vaikea vastata perinteisin menetelmin.  Baltian maiden turvallisuustilanteen arvioimiseksi jokaisen vastuullisen päättäjän tulisi opiskella peliteoriaa sen verran, että ymmärtäisi Economist-lehden 15.4.2014 (This is not a game theory) viestin, ”näe eteenpäin, järkeile taaksepäin”.

 

Suomen asema kahdessa skenaariossa

Voiko Venäjän halu ulottaa valvontansa lähinaapureihin johtaa täysimittaiseen sotaan Naton kanssa? Vastaus riippuu siitä, uskooko Venäjä Naton pitävän kiinni artiklansa 5 velvoitteista. Peliteorian näkemys löytyy mainitusta Economistin artikkelista. Jos Suomi olisi Naton jäsenmaa, Itämeri olisi Naton sisävesi ja Suomella vastuuta Baltian puolustamisesta. Jos täysimittainen konflikti syttyisi, Venäjän intressissä olisi tuhota Suomen puolustuskapasiteetti.

Toinen tarkasteltava skenaario koskee Venäjän mahdollista halua laajentua tsaarin aikaisille rajoille, myös Suomeen. On vaikea nähdä tämän tuottamia suoria hyötyä, vaikkakin se lyhentää matkaa Atlantille. Yhtä kaikki, mikä olisi Suomen asema Naton jäsenmaana tuolloin? Ottaisiko Nato riskin Suomen maaperän puolustamisesta sotilaallisesti? Entä jos Suomi ei olisi Naton jäsen?

 

Suomi Naton ulkopuolella: puolustustahdon signaalit

Uskottavan turvallisuuspolitiikan tärkein tehtävä on kohottaa mahdollisen hyökkääjän kynnystä käynnistää hyökkäys. Kynnyksen määrää arvio siitä, kuinka uskottava on maan puolustuskyky ja puolustustahto. Ne ovat eri asioita. Signaalina puolustusvalmiudesta voivat toimia investoinnit puolustuskapasiteettiin, puolustusbudjetti ja sen rakenne. Ollakseen uskottava signaalin tulee kuitenkin olla kustannuksekas. Signalointiteoria keksittiin biologiassa 1970-luvulla, samoin taloustieteessä. Riikinkukkouros signaloi naaraalle geneettisestä vahvuudestaan kasvattamalla ylipitkän pyrstön. Pyrstön koko ei auta sitä lentämään. Se on kuitenkin viesti siitä, että sillä on hyvät geenit. Siksi se on uskottava signaali. Vaikka opiskelija ei tosiasiassa mitään erityistä korkeakoulussa oppisi, hänen tutkintotodistuksensa auttaa viestittämään potentiaaliselle työnantajalle, että hänet kannattaa valita, koska hän voi olla tehokkaampi kuin ne, joilla todistusta ei ole.

Puolustuskyvyn signaloinnissa puolustusbudjetin uudelleen mitoitus on avainasemassa. Puolustustahdon signaloimisessa käsittelen kuutta eri signaalia. Yleinen asevelvollisuus voi toimia signaalina puolutustahdosta etenkin, jos se on BKT-mielessä kalliimpi ratkaisu kuin on ammattiarmeija (kuten on argumentoitu). Kumpi on kansallisen turvallisuuden kannalta parempi ratkaisu, yleinen asevelvollisuus vai ammattiarmeija, ei ole yksikäsitteinen vaan riippuu maan turvaluokasta. Pieniriskisillä mailla kuten Benelux-mailla ei ole aihetta pitää yllä yleistä asevelvollisuutta. Israelille yleinen asevelvollisuus taas on elinehto. Mikä on Suomen turvaluokituksen päivitetty arvio kriisiytyneessä Itä-Euroopassa?

Nykyisiä sotilaallisia konflikteja voi luonnehtia kolmivaiheiseksi peliksi: kybersota, teknologiaan perustuva hyökkäys ja lopulta maavoimin käytävä taitelu. Kuten puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg vastikään totesi, "Suomella pitää olla pieni, terävä kärki, jolla on nopea toimintavalmius, ja tämän kärjen takana riittävän suuri reservi."

Vaikka asevelvollisuusarmeija olisi BKT-mielessä kalliimpi kuin ammattiarmeija, on se suuresta reservistä johtuen perusteltu kansallisen turvallisuuden näkökulmasta. Vaikka suuren reservin koulutustason ylläpitäminen on BKT-mielessä kalliimpi, turvallisuusvaikutus silti jää edulliseksi. Modernit teknologiavaatimukset toki muuttavat asetelmaa ammattiarmeijan suuntaan – esim. Hornetit ovat keskeinen osa ammattiarmeijaa.

Asevelvollisuusratkaisun ohella toinen uskottava signaali olisi ilmoitus, että maa perustaa vahvan kyberohjelman, joka saa tehtäväkseen välittömän kriisivalmiuden luomisen uhaksi potentiaalisen vihollisen huoltokohteille, sähköjärjestelmille ja päätösyksiköille. Kolmas signaali olisi sissisodankäynnin edellytysten kehittäminen potentiaalisen vihollisen huoltoyhteyksien häiritsemiseksi. Neljänneksi uskottavaksi signaaliksi olisi nostettavissa Ottawan sopimuksen irtisanominen ja aikaisemman päätösvirheen korjaaminen jalkaväkimiinojen uudelleen hankkimiseksi. Viidenneksi signaaliksi olisi nostettavissa naisten asepalveluksen Israelin esikuvan mukaisesti. Sen toteuttaminen edellyttäisi perhepolitiikan kehittämistä siten, että pienten lasten hoito jaettaisiin tasan miesten ja naisten kesken. Kuudentena ja viimeisenä signaalina on ratkaisu Nato-jäsenyyteen, jota käsittelen seuraavaksi.

 

Entä Suomen Nato-jäsenyys?

Taloustieteen allianssiteoria on jo pitkään tunnistanut keskeisen lainalaisuuden allianssien toiminnassa. Samalla kun ne edustavat kollektiivista turvallisuusinvestointia, niihin liittyy moral hazard-ongelma. Kullakin jäsenmaalla ts. on kannustin vapaamatkustaa toisen jäsenmaan luomalla turvallisuudella. Ei ole väärin sanoa, että tämä lainalaisuus selittää puolustuskyvyn nykyisen aneemisuuden Naton eurooppalaisissa jäsenmaissa, jotka ovat vuosikymmenten ajan vapaamatkustaneet USA:n puolustusbudjetilla. Kollektiivin kyky tarjota kollektiivista turvaa voi olla rajoitetumpi kuin ajatellaan. Vaikka kaikki Itämeren etelärannikon maat ovat nykyisellään Naton jäsenmaita, Natoa ei voine pitää vahvana läsnäolijana Itämerellä.

Lähihistoria ja nykypäivä kertovat karua kieltään maasta, jonka puolustuskyky perustuu ulkopuoliseen apuun. Vaikka Ranskan vastarintaliike osoitti voimansa toisessa maailmansodassa, Ranska oli pelastettava muiden länsimaiden voimin Normandian maihinnousun käynnistymisellä. Saigonin armeija Vietnamissa ei koskaan onnistunut voittamaan sissien invaasiota. Natoon salassa luottanut Ruotsi on Gotlannin osalta vaikeuksissa luovuttuaan maavoimistaan. USA:n ja Naton avusta huolimatta Afganistanin hallinto ei hallitse maataan kuin osittain. Harvalukuinen Isis-terroristien joukko teki Irakin armeijasta selvää alta aikayksikön kuluneena kesänä.

Mikä lainalaisuus näihin havaintoihin sisältyy? Vaikka osasto Kuhlmey auttoi Suomea ratkaisevasti torjuntataisteluissa kesällä 1944, ulkopuoliseen apuun luottaminen näyttää tyypillisesti heikentävän kansallista valmiutta sitoutua omaan maanpuolustukseen. Johtaisiko Nato-jäsenyys Suomessa oman puolustustahdon murenemiseen? Jos näin kävisi, tämä olisi raskas kustannus. Pitäisikö siis palauttaa mieliin sotamarsalkka Augustin Ehrensvärdin Kuninkaanportin viereen laitettuun tauluun hakatut sanat ”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun”.

 

Jälkikirjoitus:

Entinen puolustusvoimain komentaja Gustav Hägglund on julkisuudessa arvioinut, että Naton jäsenyys johtaisi Suomen oman puolustuksen alasajoon, kun maanpuolustustahto korvautuisi liittolaisuskolla. Sen valossa, mitä Naton eurooppalaisten maiden puolustuskyvystä on sanottavissa, arvio on perusteltu. Sen sijaan on syytä pysähtyä kriittisesti miettimään Ruotsin ja Suomen ilmavoimien integroimista. Tämä ehdotus on nyt tullut useammalta taholta. Allianssiteoria puoltaa kuitenkin varovaisuutta. Mikä takaisi sen, että kriisitilanteessa Ruotsi sallisi suomalaisten koneiden käyttää Ruotsin lentokenttiä, kuten on ajateltu? Historian valossa Ruotsin sitoutuminen ei ole uskottava. Martti Turtolan väitöskirja Suomen ja Ruotsin salaisesta sotilaallisista yhteistyösuunnitelmista Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle kertoo, miten Ruotsi 1939 petti sinisilmäisten suomalaisten odotukset. Ilmavoimien integrointi onkin uskottava vain, jos Ruotsin kalustoa sijoitetaan rauhan aikana Suomen maaperälle suomalaisen komentajan alaisuuteen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat