JALKAPALLON MM-KISAT 2018: koiruudet kentällä, vastustajan vahingoittaminen
Jalkapallo on hieno laji: upeita pelaajia ympäri maailmaa
Jalkapallon MM-kisat 2018 ovat olleet yllätykselliset. Etukäteen vahvoina pidetyistä voittajasuosikeista monet putosivat jo karsintapeleissä (Italia, Hollanti). Lisäksi monet voittajasuosikit (Saksa, Espanja, Argentiina, Portugal) karsiutuivat jo ennen pudotuspelejä. Valittu strategia ei vain toiminut. Väärä ei silti ole arvio, että likimain kaikissa joukkueissa pelasi maailmanluokan pelaajia. Jalkapallomarkkinat ovat globaalit. Euroopan seurajoukkueiden taso varmaankin on maailman paras, vaikkakaan ei sovi aliarvioida esim. Latinalaisen Amerikan liigojen laatua. Monissa yllätykselliseen menestymiseen yltäneissä Euroopan ulkopuolisissa joukkueissa oli mukana pelaajia, jotka työkseen pelaavat Euroopan liigoissa. Tätä tulkintaa puoltaa sekin, että suuret maailmantähdet (Messi, Ronaldo, Kroos) eivät nousseet ratkaisijoiksi omien kansallisten joukkueidensa peleissä. Uusien maiden nousu kärkipamppailuihin on hieno asia. Jalkapallo on taitolaji ja taito on entistä tasaisemmin jakautunut yli maiden rajojen.
Enää ei – onneksi – päde taannoin Gary Linekerin huomio siitä, että ensin pelataan 90 minuuttia ja sitten Saksa tekee maalin.
Liigaseurojen peli on taidokkaampaa kuin maajoukkueiden peli
Toinen johtopäätös on, että liigaseurojen peli on tasokkaampaa kuin maajoukkueiden peli. Tämä ei ole yllätys. Siinä missä maajoukkueet harjoittelevat hyvinkin rajoitetun aikataulun puitteissa, liigajoukkueissa pelaajien hiominen saumattomaan yhteispeliin on viikoittaisen harjoittelun kohde. Näyttävät hyökkäysstrategiat, joita liigapeleissä on totuttu näkemään, jäivät puuttumaan kansallisissa peleissä. Eikä tämä ole ihme: tähtipelaajan tukena ja rinnalla ei pelannut liigapeleistä tuttu joukkuekaveri.
Etninen kirjavuus: melkein koko ihmiskunta edustettuna
Jalkapallo on upea laji. Jo seurajoukkueiden pelit todistavat pelaajien etnisestä kirjavuudesta. Liigapeleissä joukkueiden kannattajien henki ei rakennu kansallistunteen varaan – oman joukkueen pelaajaa kannatetaan ja kiitetään riippumatta siitä, mistä päin maailmaa hänet on joukkueeseen ostettu. Kannattajien motiivit löytyvät heidän halustaan kuulua johonkin ryhmään ja osoittaa se yhteisin tunnuksin. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ketä pelaajia joukkueessa on ja kauanko he ovat joukkueessa pelanneet.
Maajoukkueessa etninen kirjavuus on rajoitetumpaa, vaikkakin nykyisin hyvin vahva sekin. Eurooppalaisissa kansallisjoukkueissa pelaa runsaasti afrikkalaistaustaisia pelaajia etenkin Ranskan joukkueessa. Erikoisin tilanne oli Sveitsin joukkueella, jossa pelasi vain kaksi saksankielisen nimen omaavaa pelaajaa, muilla oli ulkomaalaiset nimet, monilla Itä-Euroopasta. Kisojen vahvaa globaalia antia edustaa niihin sisäänrakennettu rasismin vastainen henki.
Yhdistivätkö kisat maailman kansat?
Voi sanoa, että kisojen katsojia yhdisti vahva kansallistunne. Pelaajilla oli kuitenkin henkilökohtainen intressi kansallistunnetta vahvempi: he tavoittelivat näkyvyyttä, joka vahvistaisi heidän markkina-arvoaan globaaleilla jalkapallomarkkinoilla pelaajia ostettaessa tai myytäessä.
Kansallistunne näkyi vahvimmillaan ennen pelin alkua soitetuissa kansallislauluissa. Suomalaisena on tottunut siihen, että Maamme-laulun kajahtaessa meidän sisällä tapahtuu jotain ihmistä suurempaa. Jalkapallokisoissa sama ilmiö näkyi kaikkien kansojen kohdalla: kotimaan joukkuetta kannattanut yleisö lauloi kautta linjan mukana ja tässä suhteessa kisat edustivat kansallisesti eriytyneen kasallishengen kirjavaa tilkkutäkkiä. Pelaajat yhtyivät aikaisempaa enemmän kansallislauluihin – ehkä heidät oli tähän jopa valjastettu lauluharjoituksin. Kisat eivät todellakaan yhdistäneet kansoja, vaikkakaan rähinää ja fanien välisiltä tappeluilta vältyttiin. Isänmaallisuus on kaunis asia, mutta siihen sisältyy riskejä.
Tavoitteena voitto hinnalla millä hyvänsä
Perinteinen jalkapallo on kaunista ja viihdyttävää. Näissä kisoissa tärkeintä oli voitto eikä voittajaksi aina noussut pelillisesti parempi joukkue. Kisaan osallistuneista monilla viihdyttävyys jäi sivuseikaksi. Tässä ei ole mitään väärää, mutta on tylsää, jos valmentaja asettaa yhdeksän pelaajaa kahteen riviin oman maalin eteen ja käynnistää toisen puoliajan kestävän viivytystaistelun. Näin teki Venäjän joukkue ja vastassa ollut tehoton Espanja koki häviön.
Ei se ole väkiluvusta kiinni: myös pienet maat voivat pärjätä
Varmaan suurin osa pelejä seuranneista tunsi suurta sympatiaa pienten maiden joukkueita kohtaan. Näitä maita olivat etenkin Islanti, Uruguay ja Kroatia, kaikki tasokkaita jalkapallomaita eikä Ruotsin hyvin pelannutta joukkuetta sovi unohtaa.
Koiruudet kentällä: taklausta, vastustajan fyysistä vahingoittamista
Jalkapallo on hieno laji. Liigapelien suurkuluttajana on helppo arvostaa kaunista strategista pelinrakennusta. Tämä koskee etenkin liigapelejä. Kansallisjoukkueisiin perustuneet MM-kisat 2018 olivat kuin toinen laji. Rumat koiruudet kentällä olivat kovin yleisiä ja erotuomarit sen sallivat: vaikka keltaisia kortteja jaettiin, ulosajoja tapahtui äärimmäisen harvoin eikä koskaan rajun pelin johdosta, vaan esimerkiksi rangaistuslaukaukseen johtaneesta käsivirheestä.
Ei ole mahdoton ajatus, että jalkapallossakaan ei tarvittaisi tuomaria, kun kaikki tietävät säännöt ja niihin yhdessä sitoudutaan. Pelin luonteeseen kuitenkin kuuluu, että se on kontaktilaji. Sääntöjen implementointi on siksi delegoitu puolueettomiksi arvioiduille kokeneille ulkopuolisille tuomareille. Oman suorituksen onnistuminen on kuitenkin pelaajien taholla nähty niin arvokkaaksi, että rajoja koetellaan hyvin usein.
Suurin hyöty taklauksesta saavutetaan sillä, että vastustajan paras pelaaja kaadetaan, kun tämä saa pallon. Tätä tapahtuu toki liigapeleissäkin: eniten maassa on Messi, joka pyritään likimain aina kaatamaan, kun tämä saa pallon. Muita nopeampana riski siitä, että hän tekee maalin, on todellinen. Pelaajan sabotoiminen edustaa koiruuksien huippua. Halu vahingoittaa pelaajaa jopa fyysisesti näyttää joskus ilmeiseltä.[1]
Rumien taklaajien kastissa mainetta ovat niittäneet etenkin Real Madridin Casemiro, Pepe ja Ramos. Heidän kunniakseen on sanottava, että 2018 MM-kisoissa he palasivat tavanomaista paremmin sääntöjen puitteissa. Kolumbian peli Englantia vastaan oli ajoittain ala-arvoista ja laadultaan surkeaa.
Strateginen teeskentely ja ylinäytteleminen
Taklatulla pelaajalla on ilmeinen kannustin liioitella kokemaansa tuskaa. Toisinaan tuska näyttää lakkaavan välittömästi, kun pelaaja saa pallon. Vaikka hidastettu uusinta näyttää tapahtuneen taklauksen, tuomarilla on vastassaan informaatio-ongelma: hän ei tiedä tuskan todellisuutta. Tuskan ilmaiseminen on menettänyt informaatioarvoaan. Toisaalta säännöissä todetut rangaistukset (keltainen tai punainen kortti) eivät perustu tuskan määrään, vaan taklauksen luonteeseen.
Painiottelut kulmatilanteissa evolutiivisena innovaationa
Paidasta repiminen on saatu kuriin. Sen tilalle ovat tulleet painiottelut kulmatilanteissa. Puolustava joukkue merkkaa vastustajan parhaat (pisimmät) pelaajat ja nimeää heille takiaiset, jonka tehtävänä on fyysisesti estää heitä pääsemästä palloon käsiksi. On säälittävää pelin kannalta, että säännöt eivät ole tätä riittävän selkeästi kieltäneet ja että tuomarit ovat tämän sallineet. Moni upea maali olisi voitu nähdä kulmatilanteessa – tai puolustaja joukkue olisi tehnyt enemmän kulmatilanteen syntymisen estämiseksi. Nykyisellään painimaaottelun salliminen heikentää puolustajan insentiiviä toimittaa pallo sivurajan ylitse sen sijaan, että sallii sen mennä päätyrajasta. Strategioiden evoluutio ei kuitenkaan ole päättynyt. Hyökkäävä joukkue on kehittänyt strategian nimeltä ”juna” suojaksi parhaille pääpelaajille.
Kulmapotkut ovatkin osoittaneet vaarallisuutensa. Niistä tehdyt maalit ovat kohtuullisen yleisiä. Puolustava joukkue ilmeisesti arvioi, että todennäköisyys sille, että kulmapotkusta syntyy maali, on korkeampi kuin riski riitä, että painikisa johtaa rangaistuspotkuun ja sitä kautta maaliin.
Tuomarin päätöksen haastaminen
Tuomarin päätösten systemaattinen arvostelu on käsittämätöntä kahdestakin syystä. Hidastettu uusinta näyttää yksiselitteisesti, millainen rike on ollut ja maalitilanteissa nykyinen videotarkistus vahvistaa päätöksen oikeellisuuden. Toisaalta kenttätilanteessa tehtyä päätöstään tuomari ei koskaan muuta. Hyvin harva pelaaja osoittaa suuruutensa tyytymällä tehtyyn päätökseen. Tämä on yksi hienon lajin mustia lehtiä. Sen ei tarvitsisi sitä olla: naisten jalkapallossa tuomaripäätösten arvosteleminen tyystin puuttuu.
Näännytysstrategia, kun ollaan voitolla
On inhimillistä, että johtavalla joukkueella elää toivo, etä peli pian päättyisi ja että pelin hidastaminen tekee hyvää oman johtoaseman säilymiselle. Useimmat joukkueet ottavat tämän option käyttöön varsinkin, jos joukkueet ovat kovin tasaväkisiä. Kun peliä on kuitenkin takana likimain 90 minuutta, menettely on hyväksyttävissä: jalkapallossa maalin mitoitus pysty- ja leveyssuunnassa on mitoitettu niin, että pelin aikana maaleja tehdään hyvin vähän. Riskiä siitä, että vastustaja viime hetkellä onnistuisi, ei haluta ottaa. Riski onkin erityisen suuri viimeisillä minuuteilla, sillä pelaajat ovat fyysisesti väsyneitä ja tappiolla olevan joukkueen kannustin vielä kerran yrittää on suurempi kuin johtoasemaa puolustavalla joukkueella. Kaunista viivytyspeli katsojan kannalta ei ole.
Pelin ratkeaminen rangaistuspotkukilpailulla
Tehtyjen maalien pieni määrä johtaa turnauksissa siihen, että pelin tulos on haettava rangaistuspotkun periaatteita noudattavalla kilpailulla. Tämä on äärimmäisen frustroiva tapa ratkaista peli etenkin, jos selvästi paremmin pelannut joukkue häviää. Lopputulos on satunnainen ja voiton todennäköisyys on kummallekin joukkueelle 0.5. Yhtä hyvin siis voisi ratkaista peli arvalla. Hal R. Varianin taloustieteen oppikirjassa on ratkaistu rangaistuspotkukilpailun lopputulos niiden todennäköisyyksien avulla, joiden perusteella rangaistuslaukauksen ampuva vastustaja suuntaa pallon vasempaan tai oikeaan laitaan ja niiden todennäköisyyksien avulla, joiden perusteella maalivahti syöksyy oikeaan tai vasempaan laitaan.
Kauan eläköön jalkapallo!
[1] Konfliktien talousteoriassa sabotaasiteoria muodostaa oman tutkimuksellisen alalajinsa, jossa todettua logiikkaa myös jalkapallossa havaitut rajut taklaukset edustavat.
Jalkapallo ei kaipaa kuin kaksi sääntöuudistusta, jotka eivät paljoa muuta pelin luonnetta, mutta pelin vauhti kiihtyisi ja viihdyttävyys paranisi.
1) Liukutaklaukset pois. Ne voisivat olla punaisen kortin arvoinen rike. Liukutaklaus on pääsääntöisesti vastustajaan kohdistuva ja pelaajan pysäyttämiseksi tai horjuttamiseksi tarkoitettu teko, vaikka se naamioidaan pallon tavoitteluksi. Suurin osa miesjalkapalloilijoiden vakavammista jalkavammoista syntyy liukutaklausten seurauksena. Taklaus tulee lähes aina yllättävästä suunnasta ja monesti myös nivelten luontaista taipumissuuntaa vastaan.
2) Hyökkäävän joukkueen pallon palautus omalle puolustusalueelle sen pelatessa vastustajan puolustusalueella. Siitä voisi suoraan määrätä vapaapotkun vastustajalle. Tämä on puhdasta ajanpeluuta, jos hyökkäys tapetaan kierrättämällä pallo takaisin esim. omalle maalivahdille. Hyökkäysalueella on yli 2000 neliötä tilaa pelata, joten pallon pelaaminen takaisin yli keskiviivan on täysin tarpeetonta. Kuten taitojoukkueet, Espanja ja Kroatia ovat osoittaneet, palloa voi syöttää pelaajalta toiselle ja hakea aukkoja puolustuksesta ilman vauhdin hakemista omalta puolustusalueelta. Sääntö toimii hyvin koripallossa.
Ilmoita asiaton viesti
Olen kuvitellut, että kyseessä on laji nimeltä jalkapallo, mutta nykyinen jalkapallo sallii käsien käytön. Käsien käyttö paidasta repimiseen, työntämiseen ja vääntämiseen on aina pelaajan harkittu teko. Mielestäni siitä pitää seurata aina keltainen kortti.
Ilmoita asiaton viesti
Kun jalkapallo koko ajan muuttuu väkivaltaisemmaksi saattaa siitä koitua etua suomalaisille potkijoille, kun mennään fyysisempään suuntaan alkaa peli muistuttaa jääkiekkoa ja siinähän me olemme hyviä.
Ilmoita asiaton viesti
On ihan harhaluulo, että käsillä repimiset ja väkivaltaisuudet olisivat lisääntyneet jalkapallossa. Päinvastoin. Peli oli ennen paljon rumempaa kun suoraa punaista ei saanut käytännössä mistään. Huippupelaajia pyrittiin ihan tarkoituksella vahingoittamaan. Myös repimiseen on alettu suhtautumaan tiukemmin vuosien varrella. Vielä 90-luvulla käytännössä mistään repimisestä ei vihelletty pilkkuja. Myös taktisita rikkeistä on alettu antamaan kortteja. Tämäkin sääntö tuli vasta 90-luvun lopulla.
Filmaaminen ja ajanpeluu ei ole sensijaan muuttunut mihinkään, vaikka nykyisin niistäkin saa varoituksen helpommin kuin ennen.
Jalkapalloon voisi tehdä monenlaisia muutoksia. Esim. minun mielestäni ei ole mitään syytä, että vapaapotku täytyy aina antaa siitä kohtaa missä rike on tehty. Nyt pelaajat voivat käytännössä täysin vapaasti rikkoa omalla hyökkäysalueella kunhan ei riko kortin arvoisesti, eikä sekään ottelun lopulla haittaa. Tietyistä rikkeistä voitaisiin viedä pallo johonkin ennalta määrättyyn kohtaan esim. vastustajan rangaistusalueen tuntumaan.
Ja nyt kun VAR lisää selvästi rangaistuspotkujen määrä, olisi syytä harkita, voisiko jonkun toisen rangaistuksen ottaa rangaistuspotkun rinnalle, vai pitäisikö rankkarin etäisyyttä tarkastella uudelleen.
Ja se loppuhetken maassamakoilu on saatava pois. Neutraalille ja häviöllä olevan joukkueen kannattajalle, ja varmaan pelaajallekin, se on äärimmäisen raivostuttavaa. Eikä lisäaikakaan usein korvaa kaikkia katkoja. Eli pelikello pysäytettävä pelikatkon ajaksi.
Ilmoita asiaton viesti
Suurkiitos kolumnistille erinomaisesta tekstistä. Olen samaa mieltä jokseenkin kaikesta. Itse olen käynyt samanlaista kampanjaa jalkapallosääntöjen valuvikojen korjaamiseksi jo vuodesta 2014.
2014:
http://timouotila.vapaavuoro.uusisuomi.fi/urheilu/…
http://timouotila.vapaavuoro.uusisuomi.fi/urheilu/…
http://timouotila.vapaavuoro.uusisuomi.fi/urheilu/…
2016:
http://timouotila1.vapaavuoro.uusisuomi.fi/urheilu…
2018:
http://timouotila1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/257002…
Minun ehdotukseni valuvikojen korjaamiseksi olisi maalin leventäminen muutamalla metrillä. Silloin pelimaaleja syntyisi pari kymmentä per ottelu eikä voittajaa ratkaistaisi tuomaridiktaattorin määräyksellä rangaistuspotkujen avulla.
Toinen korjaus olisi rankkarin ampuminen 3-4 kertaa kauempaa. Nykyisestä 11:stä metristä jopa meikämies onnistuisi potkaisemaan pallon parhaiden maalivahtien ohi.
Kolmas ehdotus olisi maalivahdin lähialueen tyhjentäminen kenttäpelaajista. Se muuttaisi mm. kulmapotkujen luonnetta.
Pelaajille olisi myös määrättävä kunnolliset suojukset. Kyse on näet kontaktilajista niin kuin jääkiekko. Kun pelaajat pyrkivät vaikkapa pukkaamaan yhtä ja samaa palloa ja siinä toinen loukkaantuu, tuomarilla on mahdoton tehtävä ratkaista syyllinen. Syyllisiä ovat useimmiten molemmat – tai ei kumpikaan.
Ilmoita asiaton viesti
Ensimmäisessä kappaleessa on jo niin kauheita asiavirheitä, että ihmetyttää miksi kirjoittaa asiasta, jos ei siitä mitään tiedä. Saksa jäi alkulohkoon, mutta Espanja, Argentiina ja Portugali sen sijaan pääsivät alkulohkoistaan jatkoon ja putosivat nimenomaan pudotuspeleissä. Toni Kroos sen sijaan voitti Bayern Munchenissä oikeastaan kaiken mitä seurajoukkueessa voi voittaa, ennen siirtymistään Real Madridiin. Saksan Bundesliga on yksi maailman kovimmista sarjoista ja München yksi maailman parhaista seurajoukkueista.
Tietämättömyyden kruunaa Linegerin siteeraaminen väärin. Oikeasti hän sanoi jalkapallon olevan yksinkertainen peli, 20 miestä jahtaa palloa 90 minuuttia ja lopulta Saksa voittaa.
Tämä on vielä nostettu karuselliin. Toimituskin yhtä pihalla.
Ilmoita asiaton viesti