Onko keskuspankin itsenäisyys ainoa vaihtoehto?

Akateemisessa asiantuntijapaneelissa ekonomistikoneessa kysyttiin viikko sitten tärkeä kysymys: onko Euroopan keskuspankin pääjohtajan itsenäisyys poliittisesta vaikuttamisesta hyödyllistä Euroopan talouskehitykselle. Myöhästyin paneeliin osallistumisessa. Olin kirjoittanut teemasta jokin vuosi sitten muistion. Siksi kirjaan arvioni tähän.

Keskuspankin itsenäisyyden merkitystä arvioitaessa on syytä perehtyä sekä alan tutkimukseen että taloushistoriaan. 1980-luvulla tehdyissä tutkimuksissa oli ilmennyt, että keskuspankin riippumattomuuden aste oli eri maissa hyvinkin erilainen. Maissa, joissa keskuspankki oli riippumaton politiikantekijöistä, inflaatiovauhti oli muita matalampi. Journal of Money, Credit and Banking lehdessä vuonna 1993 julkaisemassaan tutkimuksessa Alberto Alesina ja Laurence Summers, kumpikin hyvin tunnettuja huippuekonomisteja, saivat tuloksen, jonka mukaan riippumattomuudella ei ole kuitenkaan merkittävää vaikutusta talouden suorituskykyyn, vaikkakin riippumattomuus toki suojaa tehokkaimmin hintavakautta.

Talouskriisit edustavat poikkeuksellisia aikoja. Niitä on aina ollut ja historia osoittaa, että niitä aina tulee olemaan. Taloushistoriallisessa arviossa on aihetta kiinnittää huomiota keskuspankkien mahdolliseen rooliin talouskriisien syntymisessä. Ym. tutkimuksissa kytkentää talouskriisien ja sitä edeltävän rahapolitiikan välillä ei ole tehty. Keskuspankkien taloushistoriallisessa arviossa näkökulma on hyvinkin toisenlainen.

Kun on kyse sijoitus- ja asuntomarkkinoiden hintakuplista, on kysyttävä: millainen oli rahapolitiikan viritys ylikuumenemista edeltävänä aikana? Tämän kirjoituksen perusargumentti on, että useimmat globaalit talouskriisit viimeisen sadan vuoden aikana ovat näyttäytyneet sijoitus- ja asuntomarkkinoiden hintakuplina. Näin tapahtui vuonna 1929 alkanutta suurta lamaa edeltäneenä aikana. Näin tapahtui vuoden 1997 Aasian kriisiä edeltäneenä aikana. Näin tapahtui USA:n subprime kriisiä edeltävänä aikana USA:ssa 2000-luvun alkupuolella. Näin tapahtui eurokriisiä edeltävänä aikana 2000-luvun alkupuolella.

  Eurokriisin pahimpina vuosina tuotin Helsingin yliopistossa opiskelijoille ylimääräisen Kriisitaloustieteen kurssin. Keräsin siihen kaiken löytämäni tiedon raha- ja rahoitusmarkkinoiden lainalaisuuksista etenkin talouskriisien yhteydessä ja niitä edeltävänä aikana. Spekulatiivisia hintakuplia oli toki esiintynyt liki maailman sivun jo ennen keskuspankkien kehittymistä rahoitusjärjestelmän likviditeetin säätelijöiksi. Kriisitaloustieteen kurssini merkittävin havainto kuitenkin oli tämä: keskuspankkien aikakaudella kaikkia yllä mainittuja talouskriisejä edelsi poikkeuksellisen keveä rahapolitiikan viritys länsimaiden rahajärjestelmässä. Pureudutaan niihin tarkemmin.

 

Rahapolitiikan ylikeveä viritys rahoituskuplia edeltävinä aikoina

 

1.  Rahapolitiikka ennen suurta lamaa: rahan tarjonta kasvoi 62 %

Kirjassaan American Great Depression Murray Rothbard, joka tunnetaan niin sanotun itävaltalaisen suhdannevaihteluteorian varhaisena taloustieteen edustajana, oli laskenut, että 1920-luvun USA:ssa rahan tarjonta kasvoi $45.3 miljardista $73.3 miljardiin eli 62 %. Keskimäärin rahan tarjonta kasvoi 1920-luvulla 7.7 % vuotta kohden. Keskuspankki vaikutti pankkien luotonantoon reservimääräyksillään. Pankkien reservit kasvoivat 47. 5 %. Seurasi rahaekspansio, joka johtui talletusekspansiosta ja luotonannon kasvusta liikepankeissa. Aikatalletusten matalasta reservivaatimuksesta johtuen pankkien reserveihin perustuva luottoekspansio oli voimakas. (Lukijalle: pankkien on talletettava keskuspankkiin tietty minimitalletus suhteessa niiden talletuksiin; 1920-luvulla pankeista riippuen reservivaatimus oli 7 – 13 % talletuksista, 3 % aikatalletuksista.)

 

2.  Rahapolitiikka suuren laman aikana: keskuspankki löi jarrut päälle

Monetaristisen koulukunnan edustajat Milton Friedman ja Anna Schwartz argumentoivat vuonna 1963 julkaistussa kirjassaan A Monetary History of the United States 1867-1960, että suuren laman syveneminen ja pitkittyminen johtuivat keskuspankki Fed:n liian tiukasta rahapolitiikasta: lavean rahan M2 määrä supistui laman aikana 30 %. Heidän mukaansa vuosien 1920-21, 1929-33, 1937-38 taantumien/lamakausien syvyys on suoraan yhdistettävissä keskuspankin toimiin (tai toimimattomuuteen) eikä niiden toteutunut syvyys olisi ollut mahdollista aikana ennen Fediä. (Keskuspankki Fed oli perustettu vuonna1913. Ehkä se ei osannut?)

Nousun päättyminen kesällä 1929 johtui kiristyneestä rahapolitiikasta; rahan tarjonta supistui 3 % elokuun 1929 ja lokakuun 1930 välillä. Ennen lokakuuta 1930 ei ollut merkkiäkään likviditeettikriisistä. Marraskuussa 1930 toteutui sarja pankkien kaatumisia ja edessä oli pankkipaniikki. Joulukuussa 1930 suurin pankki The Bank of the United States kaatui. Fed ei tehnyt mitään tarjotakseen pankkijärjestelmään likviditeettiä.

1931 alkuun mennessä pankkien konkurssiaalto oli ohitse ja luottamus oli palautumassa. Mitä teki Fed? Se vähensi omaa luotonantoaan; syntyi pankkipaniikkien toinen aalto. Fed oli jälleen toimeton, sen luotonanto pankeille väheni, osaltaan siksi, että pankkeja oli kaatunut.

Syyskuussa 1931 Britannia luopui kultakannasta ja kullan poisvirtaus USA:sta kiihtyi. Mitä teki Fed? Se nosti diskonttokorkoaan (= korko, jolla se lainaa pankeille rahaa). Kultavirta pysähtyi, mutta samalla pankkien kaatumiset kiihtyivät ja pankkipaniikki jatkui. Kuudessa kuukaudessa elokuusta 1931 alkaen 10 % pankeista oli kaatunut ja talletuskanta romahtanut 15 %. Vuonna 1932 tapahtui politiikan muutos: Fed osti oikeaoppisesti valtion velkapapereita, mutta romahdus jatkui. Lähes 1/3 pankeista lopetti toimintansa

 

Friedmanin johtopäätökset:

  • 30-luvun lama puhuu keskuspankin itsenäisyysajatusta vastaan. Rahapolitiikan tulee perustua sääntöihin pikemminkin kuin muuttuviin päätöksiin (rules rather than discretion).
  • Rahan tarjonnan, hintatason ja kokonaistuotannon vaihtelut ovat todistettavasti suuremmat aikana, jolloin keskuspankki on ollut olemassa kuin sitä ennen.
  • Paras rahapolitiikan sääntö olisi rahan tarjonnan kasvuvauhdin vakioiminen 3-5 %:n tasolle. (Tämä johtopäätös on siis kirjoitettu 1960-luvulla).
  • USA:n 30-luvun lama on Friedmanin mukaan todiste siitä, kuinka suurta vahinkoa muutamien ihmisten – keskuspankin johdon – virheistä voi seurata.

 

3.  Aasian flunssa1997

Aasian talouskriisiä edelsi poikkeuksellisen voimakas luottoekspansio. Saksalaiset ja japanilaiset pankit rahoittivat kilvan Aasian nousevia talouksia. Tein aikanaan selvitystä luottoekspansion voimakkuudesta; luottokannan vuosikasvu ylitti jopa 20 %. Kiinteistömarkkinnoilla syntyi kuplia. Useimmat ”pikkutiikerit” ajautuivat taloudelliseen ahdistukseen. Indonesia, Etelä-Korea ja Thaimaa kärsivät pahiten, mutta ongelmia oli myös Malesialla, Filippiineillä ja Hongongilla. Thaimaa ja Indonesia joutuivat devalvoimaan valuuttansa vuonna 1997. Hongkong ajautui puolustustaisteluun suursijoittaja Soroksen spekulaatiota vastaan – mutta voitti sen.

 

4. USA:n subprime kriisi

USA:ssa oli tapahtunut terroristi-isku vuonna 2001. Taantuman pelossa keskuspankki Fed pudotti legendaarisen Alan Greenspanin johdolla keskuspankin ohjauskoron yli neljäksi vuodeksi alle sen, mihin Taylorin sääntö olisi oikeuttanut. Seurasi NINJA-luottojen maihinnousu (NINJA = ”no income, no job, no assets”), hallitsematon luottoekspansio, asuntomarkkina- ja pörssikuplat. Asuntojen hintojen odotettiin nousevan rajatta. Sääntelyn kiertämiseksi USA:ssa syntyivät varjopankit, moral hazard kukoisti, rajoitetun vastuun periaatetta käytettiin yksityisten voittojen tekemiseen ja riskit siirrettiin veronmaksajille, kiinteistöjen ja osakkeiden hinnat nousivat. Kun Fed vihdoin päätyi ohjauskorkonsa nostamiseen, kriisi oli valmis puhkeamaan. Subprime-kriisi oli pahin länsimaissa koettu talouskriisi suuren laman jälkeen. Se säteili kaikkialle maailmantalouteen; halpaa rahaa oli riittänyt sijoitusten rahoitukseen kaikkialle. Investointipankki Lehman Brothersin konkurssi syyskuussa 2008 oli johtaa koko maailmantalouden romahdukseen. Investointipankeista useat muutkin tuhoutuivat. Yhteiskunta pääomitti liikepankit ja pelasti kansantalouden.

 

5. Entä EKP:n rahapolitiikka eurokriisiä edeltävänä aikana?

Euroopan keskuspankin perustamisen yhteydessä sen mandaatiksi asetettiin inflaatiovauhdin pitäminen korkeintaan 2 %:n tasolla ns. yhdenmukaistetun kuluttajahintaindeksin nousuvauhdilla mitattuna. Inflaatiotavoitteen oheen luotiin toinen pilari: lavean rahan (M3) tarjonnan kasvuvauhdin vuotuiseksi viitearvoksi asetettiin 4.5 %.

Mitä teki EKP? EKP onnistui hintavakaustavoitteessaan. Olen toisessa yhteydessä argumentoinut (Uuden Suomen blogi 11.2.2019), että hintavakauden luominen globalisoituneessa maailmassa oli helppoa: kehittyvien talouksien kustannusetu tuotteiden hinnoittelussa on globaaleilla markkinoilla ylivertainen. Läntisellä työvoimalla ei ole mahdollisuuksia vaatia palkankorotuksia aikaisempien vuosikymmenten tapaan eikä läntisillä yrityksillä ole tästä syystä tarvetta hinnoitella tuotteitaan kuten aikaisemmin. Näissä oloissa EKP salli lavean rahan tarjonnan kasvaa euroalueella 1998-2008 peräti 91 prosenttia. Tänä ylitti merkittävästi sen rahan tarjonnan kasvuvauhdin, jolle toinen pilari oli määritellyt 4.5 %:n vuotuisen viitearvon.

Kirjassamme Euron tulevaisuus. Suomen vaihtoehdot tutkijaryhmämme EuroThinkTank oli arvioinut tilastomatemaattisen mallin avulla, että vuoden 2013 kolmanteen neljännekseen mennessä rahaliiton jäsenmaiden elintaso olisi kumulatiivisesti jäänyt 10.5 % alemmalle tasolle, mitä se olisi voinut olla, jos euromaat olisivat pitäytyneet kansallisissa valuutoissaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Euroopan rahaliiton jäsenmaiden yhteenlaskettu BKT on kasvanut keskimäärin vain noin yhden prosentin vuosivauhtia, kun kansallisiin valuuttoihin perustuneella kaudella kasvuaste on tyypillisesti ollut yli kaksi prosenttia. Pitkän taantuman jälkeen euromaat pääsivät kasvu-uralle vuosina 2015-2018. Kasvu on kuitenkin ollut vaatimatonta sikälikin, että lähtötaso on matala. Korkeimmillaan se oli 2.4 % vuonna 2017, mutta on sittemmin hiipunut ja näyttää tällä erää paljolti pysähtyneen. Italian ja jopa Saksan talouksien kasvuvauhdit ovat negatiiviset. Kumulatiivisen hyvinvointitappion voi arvioida asettuvan 15-20 %:n euron haarukkaan euron 20-vuoden olemassaolon aikana. Euron perustaminen on osoittautumassa virheeksi. Myös euron perustamisen jälkeen EKP:n rahapolitiikka ennen talouskriisiä on altis samanlaiselle kritiikille, kuin mitä on esitettävissä USA:n Fedin politiikasta. Seuraukset ratkaisevat.

 

Onko keskuspankin riippumattomuudelle vaihtoehtoja?

Perehtyminen lähihistoriaan osoittaa, että keskuspankit ovat valinneet rahapolitiikan virityksen 1900-luvulla usein liian löysäksi. Seurauksena on ollut kuplia kiinteistö- ja osakemarkkinoilla ja niitä on seurannut lamakausia. Tämä on tapahtunut politiikantekijöistä riippumattomien keskuspankkien toimista. Keskuspankkien riippumattomuus entisestään korostui, kun Bretton Woods-järjestelmän kaaduttua joustavien valuuttakurssien maailmassa siirryttiin inflaatiotavoitteen pohjalle rakentuvaan rahapolitiikkaan.

Keskuspankkien riippumattomuudelle on tarjolla kaksi vaihtoehtoa: joko rahapolitiikka kytketään kiinteämmin muuhun talouspolitiikkaan tai rahapolitiikka kytketään Friedmanin suosituksen mukaisesti rahan tarjonnan vakioisen kasvusäännön normiin.

Rahapolitiikan kytkeminen osaksi muuta talouspolitiikkaa on eittämättä ongelmallinen. Nyt kun inflaatio maailmantaloudessa on pudonnut noin 2 %:n tasolle oltuaan 12 % vielä 25 vuotta sitten, riski populistisesta talouspolitiikasta on ilmeinen. Politiikantekijöille voi syntyä kannustin rahoittaa löysällä rahapolitiikalla sellaisia julkisia menokohteita, joihin riippumaton keskuspankki ei todennäköisesti voisi sortua. Tästä riskistä on jokin vuosi sitten varoittanut PIMCOn pääekonomisti Joachim Fels kirjoituksessaan ”The Downside of Central Bank Independence”. Hän on silti huomauttanut siitä, että määrälliseen elvytykseen ja negatiivisiin reaalikorkoihin perustuva rahapolitiikka paitsi vääristää rahoitusjärjestelmää myös johtaa tulonjakovaikutuksiin yksityisten taloudenpitäjien välillä. Se taas ei ole keskuspankkien tehtävä, vaikkakin politiikantekijät saattavat mielellään siirtää nämä ikävät ratkaisut keskuspankeille. Fels arvioi kuitenkin, että raha- ja finanssipolitiikan integroiminen osaksi yhteistä politiikantekemistä johtaisi inflaatio-odotusten vahvistumiseen.

Raha- ja finanssipolitiikan integroiminen tosiinsa poliitikkojen johdolla saattaisi siis tuoda omat riskinsä. Globalisoituneessa maailmassa inflaatioriski ei olisi huolestuttavin riski (ks. kirjoitukseni Uuden Suomen blogissa 11.2.2019). Sen vastapainoksi voi nostaa riskin julkisen sektorin velkaantumisesta valtaa pitävien päättäjien etsiessä äänestäjien suosiota. Lopputulos voisi muistuttaa sitä, mihin subprime- ja eurokriisit johtivat: ennätykselliseen julkiseen velkaantumiseen ja sitä kautta keskuspankkien taseiden inflatointiin.

Milton Friedman esitti 1960-luvulla 3-5 %:n viitearvoa rahan tarjonnan kasvuvauhdille. On kiintoisaa huomioida, että EKP:lle määritelty toisen pilarin mukainen 4.5 %:n kasvusääntö hyvinkin mahtuu Friedmanin ehdotuksen puitteisiin. Toiseksi vaihtoehdoksi voisi siis nostaa rahapolitiikan tehokkaamman suitsemisen rahan tarjonnan kasvusäännön avulla. Tämä olisi voinut merkittävästikin alentaa sitä laskua, jonka eurokriisi hyvinvointappioiden muodossa eurojärjestelmään kuuluvien maiden kansalaisille on aiheuttanut.

Friedmanin sääntöä ei toisaalta ole koskaan suoraan testattu käytännössä. USA:n Fedin rahapoliittinen täyskäännös vuoden 1979 syksyllä on lähin, mikä tulee mieleen. USA:ssa inflaatio oli tuolloin päässyt kevyen rahapolitiikan johdosta voimistumaan liikaa. Paul Volckerin johdolla keskuspankki ilmoitti siirtyvänsä matalien korkojen politiikasta rahan tarjonnan säätelyyn. Laukkaava inflaatio sai kuoliniskun, mutta työttömyys kääntyi nousuun. Friedmanin sääntöä ei myöskään nykyoloissa ole mahdollista testata: kestää pitkään, ennen kuin keskuspankkien taseet on määrällisen elvytyksen jäljiltä purettu toimimaan normaaliolojen rahapolitiikan lähtökohtana.

 

Jälkikirjoitus:

Suomen Pankin eläkkeellä oleva pitkäaikainen entinen osastopäällikkö valtiot.tri Heikki Koskenkylä on kommentoinut kirjoitukseni oikovedosta. Hänen mukaansa koko kapitalistinen talousjärjestelmä ontuu. Rahapolitiikan epäonnistuminen rahoituksellisen vakauden luomisesta ei ole ainoa ongelma. Myös pankkien haavoittuvuudesta on tullut pysyvä huolen aihe länsimaissa ja uusien kriisien mahdollinen siemen. Pankkien sääntely ja valvonta ovat epäonnistuneet ja erityisesti vakavaraisuusvaatimukset ovat liian alhaiset. Jos oman pääoman vaadittu osuus taseessa olisi nykyistä korkeampi, tämä hillitsisi hänen mukaansa liiallista luotonantoa jopa tehokkaammin kuin koron nosto. Toistuvat finanssikriisit kapitalismin vitsauksena pitäisi estää, mutta nousukauden iloa ei haluta pilata ja keskuspankkien riippumattomuus on sittenkin osin näennäistä. Koskenkylän mukaan keskuspankit eivät siis yksin ole ainoista syyllisiä: myös finanssipolitiikka on ollut liian löysää ja johtanut laajalti liialliseen julkiseen velkaantumiseen etenkin euromaissa.

Koskenkylän korostamat seikat ovat hyvin perusteltuja ja yhdyn hänen huoleensa. Painotuseroa näen siinä, missä on sylttytehdas: kieltämättä esimerkiksi vakavaraisuusvaatimusten roolia minun sormi osoittaa keskuspankkeihin liiallisen likviditeetin luojina talouskriisejä edeltäneinä aikoina.

 

Kirjoittaja on kansantaloustieteen emeritusprofessori ja sotatieteiden tohtori.

 

 

 

Vesa Kanniainen
Sitoutumaton Helsinki

Kansantaloustieteen emeritusprofessori (Helsingin yliopisto),
Sotatieteiden tohtori (Maanpuolustuskorkeakoulu),
Kauppatieteiden tohtori (Itä-Suomen yliopisto)

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu