Vesa Kanniainen

Tasapaino yksityisyyden suojan ja kansalaisten turvallisuuden välillä hakusessa

 

Eduskunnassa edustettuina olevat poliittiset puolueet ovat päätyneet pitkälle menevään yhteisymmärrykseen: Suomen tiedustelulakien painopistettä on muutettava enemmän kansalaisten turvallisuutta tukevaksi. Perustuslakivaliokunnan kuultavina olleet valtiosääntöasiantuntijaprofessorit ovat painottaneet kansalaisten vapauksien ja ihmisoikeuksien merkitystä. Hallituksen esitys passirekisterin käyttöoikeudesta poliisille on saanut tietosuojavaltuutetun huolestumaan yksityisyyden suojasta. Oikeuskansleri haluaa suojelupoliisin Supon tehtävät ja valtaoikeudet tarkasteluun 2-3 vuoden päästä.

Kaikkia näitä teemoja yhdistää kysymys siitä, mikä on yhteiskuntaa koossa pitävän sosiaalisen sopimuksen hyväksyttävä luonne. On kysyttävä, mikä yhteys sillä on kansan oikeustajuun. On kysyttävä, minkä periaatteiden mukaan tehdään painotus ristiriitaisten yhteiskunnan tavoitteiden välillä. On kysyttävä, mikä rooli asiantuntijoilla, tässä tapauksessa valtiosääntöasiantuntijoilla tai tietosuojavaltuutetulla voi olla painotusta etsittäessä.

 

Voiko kansan oikeustaju olla lähtökohtana?

Lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä paljastuneet tapaukset Suomessa ovat johtaneet kysymykseen ”kansan oikeustajusta” ja siitä, heijastelevatko lainsäädäntöön sisältyvät rangaistukset sitä riittävästi. Rikosoikeuden professorin ja kriminologien mukaan ei ole olemassa mitään näyttöä ”yleisestä oikeustajusta”. Kyselyissä kansan on myös voinut päätyä seksuaalirikoksissa lievempiin rangaistuksiin; rattijuoppouden tapauksessa ankarampiin. Asenteet lienevät myös herkkiä sille, mitä tiedotusvälineissä on julkisesti tapauksista kirjoitettu.

Ilmeisesti rikosoikeuden suhteellisuusperiaatteen mukaan rangaistus olisi mitoitettava niin, että se olisi oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Rikosoikeuden edustajien mukaan subjektiivisten moraalikäsitysten heijastuminen keskusteluun rangaistuksista on vaarallista. Kriminaalipoliittisten asiasyiden tulisi sen mukaan enemmän vaikuttaa kannanottoihin. Oleellista olisi tällöin rangaistusten ennalta ehkäisevä vaikutus. Esim. pitkillä rangaistuksilla ei ilmeisesti saavuteta ennalta ehkäisevää vaikutusta.

Kun on kyse yhteisön asettamista rangaistuksista sellaista yhteisön jäsentä kohtaan, joka on poikennut yhteisön normeista, lähtökohtana täytyy olla sosiaalisen sopimuksen määrittelemä tasapaino. Niin sanotun sosiaalisen sopimuksen teorian kehittäjien Ken Binmoren ja H.Peyton Youngin mukaan sosiaalinen normitasapaino edustaa implisiittistä valintaa kilpailevien sosiaalisten normien välillä.  Ongelma on siinä, että normitasapaino on monikäsitteinen. Normit aina heijastavat väestön heterogeenisia preferenssejä ja valinta poikkeaa yhteisöstä toiseen: normitasapaino ei ole yksikäsitteinen. Eri yhteiskunnissa esimerkiksi naisen asema voi olla hyvin erilainen. Normitasapaino ei myöskään ole välttämättä vakaa, vaan voi muuttua.

Nobelisti Kenneth Arrown mahdottomuusteoreeman mukaan demokratiassa ei myöskään ole mahdollista johtaa yksilöiden preferensseistä sosiaalista päätössääntöä. Normivalinnan tulee olla diktatorinen. Demokratiassa diktaattorin roolin ottaa eduskunnan kulloinenkin enemmistö. Se heijastaa kansan tuntoja niin hyvin kuin on mahdollista. Se ajatus, että kansanedustajien yläpuolelle nostettaisiin viisaat miehet tai naiset (esimerkiksi krimilologit tai valtiosääntöoppineet) tekemään normivalinnat on mahdollinen, mutta vaarallinen sekin.

Kysymys kansainvälisten sopimusten mahdollisuudesta nousta lähtökohdaksi kriminaalipolitiikassa tai yleisemmin yhteiskuntapolitiikassa on samasta syystä ongelmallinen. Kansainvälinen yhteisö toki on parasta, mitä maailmalla on tarjottavana. Silti sen edustamat arvovalinnat ovat alttiita Arrown kritiikille.

 

Tiedustelulait: mitä keskustelussa on unohdettu?

Suomessa vallinnut normitasapaino yksilöiden oikeuksien ja kansallisen turvallisuuden välillä on tullut häirityksi. Väkivaltaisen terrorismin rantautuminen moniin Euroopan maihin – Suomi mukaan lukien – on johtanut tarpeeseen pyrkiä etukäteen puuttumaan terroristisiin aikeisiin. Niiden ilmeisenä tavoitteena on horjuttaa yhteiskuntarauhaa kylvämällä pelkoa ihmisten keskuuteen. Suomen eduskunnan kaikki puolueet ovat päätyneet sille kannalle, että tiedustelulakien tarkennukset – kiristykset – ovat tarpeen ja perustuslakia on kiireellisesti syytä muuttaa. Iskujen tekijät ovat niitä, joille Eurooppa on tarjonnut turvaa. Tämä ei voine olla vaikuttamatta myöskään ihmisten asenteisiin.

Lainsäädännön uudistamisessa on aina kyse siirtymisestä normitasapainosta toiseen. Siirtyminen perustuslaista toiseen on ongelmallista, jos perustuslain tulee palvella kahta tai useampaa ristiriitaista tavoitetta. Tiedustelulain osalta vastassa ovat yksilöiden oikeus saada pitää itseään koskevia tietojaan yksityisinä ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten oikeus turvalliseen elämään. Tiedustelulait lisäävät tiedusteluelinten mahdollisuuksia hankkia tietoja kansalaisista samalla, kun ne mahdollistavat yhteiskunnan puuttumisen yhteiskunnan jäsenten turvallisuutta uhkaavien toimien ennalta ehkäisyyn. Kuka tekee valinnan näiden kahden ristiriitaisen tavoitteen välillä. Arrown mukaan valinta kuuluu diktaattorille, eduskunnan enemmistölle.

 

Mikä rooli on valtiosääntöasiantuntijoilla?

Heidän lausuntonsa ovat käsitelleet vain sosiaalisen sopimuksen yhtä tavoitetta (yksilön vapaus) mutta sivuuttaneet toisen (kansallinen turvallisuus). Näyttää vallitsevan pitkälle menevä yksimielisyys siitä, että kiistat valtiosääntöasiantuntijoiden roolista koskevat perustuslain tulkintaa. Jos eduskunta on perustuslain säätänyt, ylin tulkitsija toki on sen keskuudesta valittu perustuslakivaliokunta. Miten sen ja koko eduskunnan ulkopuolinen taho – valtiosääntöoikeusprofessorit – voisivat edustaa korkeampaa tulkitsijaa?

Lausuntojen hankkimisen menettely herättää kysymyksiä? Eikö riitä, että perustuslakivaliokunta valitsee asiantuntijat ja nämä antavat kirjallisen ja suullisen lausuntonsa lautakunnan kuultavina ollessaan?

Toki lausunnanantajat voivat jälkikäteen lähettää twiittejä ja muuta postia poliitikoille, mutta tällöin heillä ei voi olla enempää kuin yksi ääni, kuten on kaikilla muillakin kansalaisilla. Voisi kuitenkin vaatia, että lausunnonantajat jo olisivat lausuntoihinsa sisällyttäneet kaikki oleelliset näkökohdat, joiden ”täydentäminen” twiiteillä näyttää tarpeettomalta. Muutoinhan jää vaikutelma, että he ovat tehneet hutiloitua työtä lausuntojaan laatiessaan.

Puhemiehen menettely pysäyttää tiedustelulakin käsittely eduskunnassa nostaa myös kysymyksiä. Perustuslakilautakunta oli kuullut asiantuntijoita, jotka olivat lausuntonsa jo antaneet. On vaikea nähdä, että twiitteihin olisi voinut sisältyä jotain sellaista uutta tietoa, joka ei jo olisi ollut kansanedustajien tiedossa.

Kun itse olen ollut kuultavana – ja olen ollut lukuisia kertoja – en ole kokenut, että minun tulee jälkikäteen täydentää lausuntoani kansanedustajille enkä ole kokenut, että twiittejä tarvittaisiin. Enkä ole kokenut, että minun tehtävänäni olisi valvoa, että eduskunta toimii juuri minun lausuntoni edellyttämällä tavalla.

Voisiko myös sanoa, että eduskunnalla lienee riittävän monta oikeustieteellisen koulutuksen saanutta kansanedustajaa, jotka kykenevät tulkitsemaan valtiosääntöasiantuntijoiden lausunnot valiokunnassa ja jos eivät kykene, tulisiko lausuntojen laatu kyseenalaistaa, jos niitä pitää jälkikäteen selitellä twiiteillä?

 

Passirekisterin käyttöoikeus poliisille

Tietosuojavaltuutetun tehtävänä varmaankin on pitää huoli siitä, että kansalaisten yksityisyyden suojaa ei loukata. Nyt kun maan hallitus haluaa laajentaa merkittävästi poliisin pääsyä ihmisten yksityisyyden piirissä oleviin tietoihin, tietosuojavaltuutettu on – tehtävänsä mukaisesti – huolestunut lakiesityksestä.

On silti hyvä huomata, että poliisien valtuuksien lisääminen ei tähtää kansan kiusaamiseen vaan kansalaisten turvallisuuden parantamiseen. Yksityisyyden suoja ja tietojen saanti ovat ristiriitaisia tavoitteita ja niiden välille täytyy sopia jokin tasapaino. Tietosuojavaltuutetun mukaan ”poliisi voisi kerätä periaatteessa kenestä tahansa mitä tahansa tietoa”. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on jo antanut lausunnon, jonka mukaan hallituksen esityksen myötä syntyisi laaja kontrolloimaton rekisteri, joka voisi sisältää laajasti myös arkaluonteisia tietoja.  Niitä ei tosin ole yksilöity. Tietosuojavaltuutettu tuntuu ajattelevan, että rikollisista ei saisi kerätä yksityisyydensuojassa olevia tietoja. Miten valtuutettu ratkaisee tarpeen saada tietoa ennalta suunnitelluista rikoksista? Vaikka rikokset eivät uhkaisi kansallista turvallisuutta, ne voivat uhata kansalaisten henkilökohtaista turvallisuutta – tosin satunnaisesti – ei voi tietää, kenen kohdalle terroristi-isku osuu. Teknologia tekee rikostutkinnan onneksi aikaisempaa helpommaksi sekä etu- että jälkikäteen.

 

Supon valta: myös Supon onnistuminen terroritekojen ehkäisyssä on syytä arvioda

Jos tiedustelulait hyväksytään, ne tuottavat Supolle poikkeuksellisen laajat valtaoikeudet ja pääsyn erilaisiin rekistereihin. Tässä syystä oikeuskansleri on julkisuudessa lausunut, että Supon tehtävät ja valtaoikeudet otettaisiin tarkasteluun 2-3 vuoden päästä. Ajatus on kaikin puolin hyvä. Sitä voisi täydentää sillä, että arvioitaisiin samalla, mitä hyvää Supon valtuuksien lisäämisellä on saatu aikaan kansalaisten turvallisuuden kannalta eli montako terroristi-iskua todennäköisesti on pystytty ehkäisemään?

Sen sijaan on käsittämätöntä, että Supon laillisuustarkastuksia ovat voineet hoitaa suojelupoliisista virkavapaalla olevat sisäministeriön virkamiehet. Onneksi sisäministeri on tähän puuttunut.

 

Lopuksi

Perustuslaki tarvitaan yleisen sosiaalisen sopimuksen lähtökohdaksi, jotta kansalaisten oikeudet - velvollisuuksistahan kukaan ei halua muistuttaa - tulevat turvatuiksi. Perustuslaki myös tarvitaan suojelemaan kansalaisia päättäjien ja viranomaisten mielivaltaa vastaan. Jälkimmäinen riski ei ole mitätön: valta turmelee.

Nyt kun myös tietosuojavaltuutettu on kaivannut laajaa ja avointa kansalaiskeskustelua siitä, miten yksityisyydensuojaan suhtaudutaan, tätä voinee myös laajentaa siihen, miten kansalaisten turvaa parannetaan ja minkälaisia turvallisuusriskejä kansalaisten on vain syytä hyväksyä. Professorien tulisi rajoittaa roolinsa lausunnonantajiksi, ei osaksi päättävän elimen ulkojäsenyyttä. Muunlaista yhteiskuntasopimusta minä en kannata. Tosin minullakin on vain yksi ääni.

 

Kirjoittaja on kansantaloustieteen emeritusprofessori ja sotatieteiden tohtori

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset