Vesa Kanniainen

Doping - urheilu ja moraali

Doping on taas otsikoissa. Viittaan hiihdon MM-kisoihin Seefeldissä. Ateenan kesäolympialaiset vuonna 2004 jo jäivät urheilun historiaan ennätysmäärästä kiinnijääneitä urheilijoita. Kekseliäisyys dopingin käytön kätkemisessä lähenteli tuolloin inhimillistä nerokkuutta. Unkarilaiset Robert Fazekas ja Adrian Annus, edellinen kiekonheiton ja jälkimmäinen moukarinheiton voittaja, olivat varastoineet peräsuoleensa vierasta virtsaa kumiseen pussiin, josta tuli ulos ihonvärinen reittä pitkin kulkeva letku. Isäntämaan Kreikan pikajuoksijat Katerina Thanou ja Kostas Kenteris puolestaan välttelivät doping-testiä. Heidän uskotaan lavastaneen moottoripyöräonnettomuuden, jonka varjolla testi jäi ottamatta. Venäläinen Irina Korshanenko oli doupattu ja menetti olympialehdossa voittamansa naisten kuulantyönnön kultamitalin. Pekingin vuoden 2008 olympialaisten uusintatesteissä kärähti peräti 15 painonnostajaa. Vuonna 2012 paljastui pyöräilijä Lance Armstrong. Lontoon olympialaisten 2012 miesten sadan metrin juoksun finalisteista puolet on kärähtänyt. Sittemmin Venäjän valtiojohtoinen doping-ohjelma on ollut näkyvästi esillä ja maan osallistumista kisoihin on rajoitettu. Venäjän urheilijat suljettiin pois Rion kesäolympialaisista 2016; osa sai kuitenkin osallistua. Etelä-Korean 2018 talviolympialaisista Venäjä suljettiin pois. Vuosina 1996-2011 suomalaisista urheilijoista 175 oli jäänyt kiinni dopingrikkomuksista.

Doping: kun ”väärä” urheilija voittaa

Urheilussa vain yksi voi voittaa. Palkkiot voivat olla huimat. Voittaja on supertähti, kansallissankari. Doping edustaa lankeamista kiusaukseen. Se vahvistaa oman voiton todennäköisyyttä ja samalla pienentää vastustajan todennäköisyyttä olla ykkönen. ”Väärä”  urheilija voi voittaa.

Taloustieteilijänä pidän luontevana kysyä, voisivatko markkinat ratkaista doping-ongelman. Vastaukseni tulee olemaan kielteinen, mutta argumentaatio siihen päätymiselle tulee olemaan monimutkainen. Dopingin vastaisia toimintoja vaikeuttaa kaksi tekijää. Urheilujohto voi altistua lahjonnalle ja sillä siksi voi olla kannustin salata doping-tapausten julkituloa. Toisaalta huippu-urheilu tuottaa kansallisia sankareita. Niinpä urheilumenetyksellä ja siihen perustuvalla kansallisella ylpeydellä on taloustieteen termein ilmaistuna julkishyödykkeen ominaisuuksia: oman maan menestys on kaikille yhteinen ilo.

Sortuminen dopingin käyttöön voi kilpailijoiden kannalta näyttäytyä peliteoreettisena ongelmana. Yhteiskuntatieteissä tutkittu ”vangin ongelma” kuvaa tilannetta, jossa pelaajille sopimus yhteisestä strategiasta olisi toivottavaa, mutta epäluottamus kanssapelaajien toimista johtaa siihen, että syntyy kannustin pettää. Pelin kehittyneemmässä versiossa on otettu huomioon se, että pelaajien lahjakkuus voi poiketa. Lopputuloksena on epävarmuus siitä, kumpi dopingista lopulta hyötyy enemmän. On nimittäin mahdollista, että doping parantaa vähemmän lahjakkaan urheilijan suorituskykyä enemmän kuin alun perin lahjakkaan. Mitä yllä sanottiin urheilun merkityksestä kansalliselle ylpeydelle, merkitsee sitä, että myös valtioiden taholla suhtautuminen dopingiin voi heijastaa peliteoreettista asetelmaa. Kukin maa haluaa tukea omiensa menestystä. Kiinnostunut lukija löytää materiaalia internetistä The Economics of Doping hakusanalla.

Doping ja moraali

Urheilu on viidettä, jolla on kysyntä ja tarjonta. Hahmottelen ensin urheilun viihdetarjonnan. Kuvittelen mielessäni kaksi kilpailusarjaa. Toinen sarja olisi heikompituloksinen; se olisi ilman dopingia kilpailevien puhtaiden urheilijoiden sarja. Toinen sarja olisi avoimeen dopingin käyttöön perustuva huipputulosten sarja.

Urheilun markkinoiden kysyntä on monimutkaisempi ilmiö. Kuvittelen, että urheilun kuluttajat jakautuisivat kahteen ryhmään ja hinnoittelisivat maksuhalukkuutensa perusteella ko. urheilusarjat. Maksuhalukkuus tarkoittaa sitä, kuinka paljon he olisivat valmiit maksamaan pääsylipuistaan ja televisioajastaan. Näillä resursseilla rahoitettaisiin huippu-urheilijoiden palkkiot.

Kuvitellaan ensiksi, että enemmistö ihmisistä arvostaisi ainoastaan hyviä urheilutuloksia. Näin doping-sarjassa urheilevat dopingin käyttäjät olisivat korkeasti palkattuja. Urheilutuloksia painottavien kuluttajien maksuhalukkuus tuottaisi urheilijoiden hinnoittelussa doping-preemion. Puhtaiden kilpailijoiden sarjassa palkkiot olisivat siis pienemmät. Niin kauan kuin doping-preemio olisi positiivinen, kenelläkään doping-urheilijalla ei olisi kannustinta salata dopingin käyttöään tekeytymällä puhtaaksi ja hakeutumalla heikommin palkattuun puhtaaseen sarjaan. Kaikki olisivat onnellisia. Doping-testejäkään ei tarvittaisi.

Kuvitellaan seuraavaksi, että kuvaan astuu ihmisten moraali eli enemmistö ihmisistä sittenkin arvostaisi puhdasta dopingvapaata urheilua, vaikka urheilutulokset eivät olisikaan niin merkittäviä kuin edellä kuvitellussa dopingsarjassa. Ihmisten moraali heijastuisi siis negatiivisena doping-preemiona. Doping-sarjassa kilpailevat ansaitsisivat matalampia palkkioita kuin puhtaassa sarjassa kilpailevat. Nyt palkkioita metsästävät doupparit siirtyisivätkin kilpailemaan puhtaaseen sarjaan salaten tietenkin kiellettyjen aineiden käyttönsä. Puhtaat markkinat saastuisivat. Eikö tämä kuvaakin nykyistä huippu-urheilun maailmaa, jossa doping on edelleen läsnä?

Looginen johtopäätös on aika hurja: doping on ongelma, koska ihminen on siinä määrin moraalinen, että hän arvottaa puhtaan urheilun arvokkaammaksi kuin dopingurheilun! Kansalaisten moraalisuus luo urheilijoille kannusteen uskotella olevansa puhdas ja silti pyrkiä huipputuloksiin – ja niihin liittyviin tuloihin – vaikka dopingilla.

Rangaistukset

Markkinat ovat ratkaisseet monta ongelmaa. Yllä esitetyn päättelyn perusteella ne eivät kuitenkaan voi ratkaista doping-ongelmaa. Ongelman olemassaolo johtuu dopingin verifioinnin vaikeudesta. Doping-menetelmien ja salaamistekniikoiden innovaatioista johtuen doping-tukijat näyttävät aina olevan askeleen jäljessä.

Doping-ongelma voidaan nähdä sitoutumisen ongelmana: kuinka sitouttaa urheilija olemaan käyttämättä kiellettyjä menetelmiä, vaikka niiden avulla suoritus paranisi ja rahalliset korvaukset kasvaisivat? Helsingin yliopistolle vuonna 2005 laatimassaan pro grau-tutkielmassa pikaluistelija Vesa Rosendahl pohti tuloista riippuvaa sakkorangaistusta. Tuotto menisi antidoping-toimikunnalle, jolle syntyisi kannustin etsiä juuri niitä urheilijoita, jotka käyttävät dopingia. Urheilijoiden palkkiot maksettaisiin vasta testien suorittamisen jälkeen. Tämä esimerkki kuvaa taloudellisten sanktioiden mahdollisuuksia. Sakko tietenkin iskisi vain kärähtäneisiin. Palkkioiden maksaminen vasta testien jälkeen maksimoisi taloudellisen menetyksen kiinnijääneelle. Taloudellisten menetysten lisäksi hintana on ikuinen maineen menetys.

Kirjoittaja on kansantaloustieteen emeritusprofessori ja sotatieteiden tohtori

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän kosonenjuhapekka kuva
Juha-Pekka Kosonen

Valitettavasti doping-ongelmaa ei kannata lähestyä yksinomaan kansantaloustieteen näkökulmasta, vaan myös antropologian kautta.

Urheilussa liikkuu iso raha ja urheilijat halajavat yhä suurempia palkkioita median ja yritysmaailman rahoittaessa suurseuroja, jotka haalivat riveihinsä lajiensa huippuja maksamalla tähtitieteellisiä summia sekä yksilö- että joukkueurheilijoille.

Näin siis ammattiurheilussa, johon pelkästään keskittymällä doping-ilmiön tutkimiseen voitaisiin soveltaa myös kansantaloutta.

Kysymys on kuitenkin siitä, että doping on ns. kaiken kansan ongelma.

Harrastajapiireissä vedetään dopingia kuin leipää. On nimittäin huomioitava se, että jos huippu-urheilijat käyttäisivät kaiken sen dopingainemäärän, jota Suomeen salakuljetetaan vuosittain, meitä voitaisiin syyttää samoin kuin Venäjää valtiollisesta doping-salaliitosta. Tulostaso kuitenkin puhuu puolestaan. Huippumme ovat melko lailla "puhtaita."

Aineet menevät pimeillä markkinoilla valtaosin harrastajille. Siis tavallisille ihmisille, jotka haluavat näyttä paremmilta ja olla nopeampia tai vahvempia kuin toiset.

Tätä ilmiötä on syytä tutkia käyttäytymistieteiden näkökulmasta; miksi ihmeessä ihmiset toimivat näin, vaikkei dopingin käytöstä saa välttämättä rahaa, vaan dopingia käytetään vain ns. omaksi iloksi.

Käyttäjän FArra kuva
Fredrik Arra

"Kuvittelen mielessäni kaksi kilpailusarjaa. Toinen sarja olisi heikompituloksinen; se olisi ilman dopingia kilpailevien puhtaiden urheilijoiden sarja. Toinen sarja olisi avoimeen dopingin käyttöön perustuva huipputulosten sarja."

Kuvittele mielessäsi myös, että miksi kilpailijat eivät yrittäisi huijata "puhtaiden urheilijoiden" sarjassa aivan kuten nykyään?

Käyttäjän ilpoilvesluoto kuva
Ilpo Ilvesluoto

Huijaaminen ja valehtelu ei ole noin vain häviämässä mihinkään. Niin kauan kun ihmisillä on halu voittaa, ansaita huikeita summia tai sekä että, ei mikään konsti auta. Ainoa keino dopingin vastaiseen työhön on se, että katsojat saisivat rahat takaisin, jos huijaamista ilmenee. Huijaavat urheilijat, heidän seurat ja sponsorinsa oikeuskäsittelyn jälkeen joutuisivat maksamaan tv-yhtiöille korvaukset menetetyistä maksuista. Jos kysymys olisi olympialaisista, niin valtiot, joiden urheilijat kärähtäisisivät, joutuisivat maksamaan korvaukset.

Periaate on tämä: Urheilua myydään ns. puhtaana, toki katsojat tietävät, että aina joku voi huijata, mutta kuitenkin myyjä on vastuussa tuotteestaan. Markkinoinnissa pitäisi olla ainakin se pieni teksti, että huijaamista voi ilmetä. Tai sitten tv-yhtiöillä olisi oikeus saada korvauksia siitä, että heidän tuotettaan on sabotoitu.

Huijaajien kiinni saamiseksi voidaan aloittaa myös rikosprosessi, jossa oikeudenkäynnin tuloksena huijari saa ansaitsemansa rangaistuksen. Myös sponsorien ja seurojen osa-vastuuta voidaan käydä läpi. Sponsorit ja seurat ovat hyötyjiä varsinkin voittajista, joten voidaan laskea jotain rikoshyötynä ja saattaa rahat takas niille keitä huijattiin, eli kansalaisille, eli valtiolle. Aika rajua kyllä, mutta toisaalta huijaaminenkin on rajua. Vähät välitetään niistä, jotka rehellisesti pyrkivät voittamaan.

Kansainvälisesti tämä voisi olla hankala järjestää, mutta se maa, jossa kisat ovat, olisi sitoutunut noudattamaan urheiluun tehtyjä lakeja. Siellä oikeudessa olisi myös kansainvälinen valvontakomissio. Nämä oikeudenkäynnit olisivat julkisia, jossa katsojat saisivat seurata myös sen, miten huijarien käy. Tv-yhtiöt voisivat sitten näitäkin näyttää.

Nykyinen järjestelmä ei toimi, joten muutosta pitäisi kehitellä. Sen mitä itse olen kuullut doupingin käytön laajuudesta jo ihan seuratasolla on ihan ns. normijuttu. Sitä ei varsinaisesti edes kovin kummemmin salata siellä. Urheilijat tietävät kyllä, kuka käyttää aineita ja kuka ei. Rehelliset eivät pääse lähellekkään isoja kilpailuita, koska he ovat vaaraksi järejestelmälle. Heidän moraalinsa uhka on kova epärehellisten näkökulmasta. Korkean moraalin omaaja kun saattaa puhua totta, kun joku kysyy.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset