Vesa Kanniainen

Kestävyysvajelaskelmien puolustus

Palkansaajien tutkimuslaitoksen (PT) tutkijoiden kirjoitus ”Kestävyysvaje johtaa talouspolitiikan harhapolulle” (Talous ja yhteiskunta 2019:1) on kirvoittanut kärjekkään väittelyn ekonomistien keskuudessa. Tässä kirjoituksessa arvioin tuota kirjoitusta. Pidän sitä sekä ansiokkaana että tervetulleena. Toisin kuin sen analyysistä voisi ajatella, kysymys kestävyysvajeesta on kuitenkaan paljon muutakin kuin se, mitä korkokantaa laskelmissa tulisi käyttää. Kysymys on syvällisempi. On kysymys siitä, miten päätökset demokratiassa tehdään ja miten nämä päätökset ovat yhteydessä niin sanotun mediaaniäänestäjän arvoihin eli preferensseihin.

 

Mitä PT:n tutkijat väittävät?

Kirjoitus sisältää koko joukon väitteistä. Poimin niistä keskeiset ja tulkitsen niitä hieman kärjistäen seuraavasti:

  1. Julkisia menoja ei tule leikata. Päinvastoin, julkisen menojen, erityisesti julkisten investointimenojen lisääminen on suotavaa.
  2. Julkista velan ottoa ei tule kavahtaa. EU:n 60 %:n sääntö ei perustu mihinkään talousteoriaan.
  3. Kestävyysvajelaskelmat ovat hyödyttömät. Niitä ei tulisi käyttää finanssipolitiikan, varsinkaan menoleikkausten perusteluissa.
  4. Kestävyysvajeajattelu rajoittaa liikaa elvytys- ja kasvupolitiikkaa, jonka tulee olla julkissektorivetoinen.

 

Julkisen velan autuus ja kirous

PT:n mukaan julkinen velka on niin hyvä asia, että sitä ei tule kavahtaa. Tähän on helppo yhtyä, mutta sillä varauksella, että julkisen velan käyttö rajataan hyödylliseksi koettujen julkisten infrastruktuurihankkeiden rahoittamiseen tilanteessa, jossa verorahoitteisuus tulisi nykyisille veronmaksajille ylettömän raskaaksi ja jossa ko. julkiset investoinnit hyödyttävät myös tulevia sukupolvia. Esimerkiksi sopivat laajat puolutusvälinehankinnat.

Ei ole tarpeetonta muistuttaa siitä, että julkinen velka on tuleville sukupolville siirrettyä veroa. On silti totta, että lastenlastenkaan ei tarvitse maksaa velkaa pois. He joutuvat huolehtimaan vain velan koroista, kuten PT:n tutkijat aivan oikein huomauttavat. Tulevien sukupolvien valitsemat poliittiset päättäjät joutuvat kuitenkin pidättymään hyödyllisistä julkisista investoinneista, jos velkaantumisvara on epäviisaasti käytetty ennen aikaisesti – Kreikan ja Italian veronmaksajat ja kansalaiset ovat tässä asemassa. Nykyiset sukupolvet voivat toki vesittää hallituksen aikeet kuluttamalla vähemmän, säästämällä enemmän ja jättämällä suuremmat tulonsiirrot tukeville sukupolville.

Velkasuhde alenee automaattisesti, jos talous kasvaa nopeammin, kuin mitä on velan korko. Valtion velkaa ei yleensä ole tarve lyhentää, jos talous kasvaa. Julkisia menoja ja velkaa säätelemällä voidaan pyrkiä myös stabiloimaan kansantalouden kokonaiskysyntää. Jos julkista velkaa voidaan käyttää taantuman oloissa kysynnän elvyttämiseen, olisiko sitä aihetta käyttää korkeasuhdanteessa liikakysynnän ja ylikuumenemisen rajoittamiseen? Tästä olisi ollut aihetta kuulla myös PT:n tutkijoiden kanta. Julkisen menotalouden käyttö stabilisaatiotarkoitukseen on perinteinen keynesiläinen argumentti, joka voidaan tulkita makrotaloudellisen vakuutuspolitiikan hengessä.

 

Markkinat eivät luota velkaantuneiden maiden kykyyn huolehtia velastaan

Vaikka PT:n tutkijat näkevät julkisen velan hyveenä, markkinat eivät kuitenkaan näe. PT:n tutkijat olivat unohtaneet, miten sijoitusmarkkinat rankaisivat ylivelkaantunutta Kreikkaa tähtitieteellisillä koroilla vuosina 2008-2009. Markkinat eivät usko korkeasti velkaantuneiden valtioiden velanmaksukykyyn, jos niiden veronmaksajilla ei ole taloudellisia resursseja ottaa vastuu julkisesta velastaan. Mihin jäi PT:n kirjoituksesta tämä huomio?

Kukaan järkevä ekonomisti ei vaadi julkisen velan poismaksamista. Tämä huoli on aiheeton. Päinvastoin, alla olevat Wagner-Baumol-Olson-Acemoglu-argumentit viittaavat, että on aihetta toisen suuntaiseen huoleen: poliitikoilla on taipumus paisuttaa julkista velkaa liikaa! PT eivät näe tätä riskiä lainkaan.

 

Miksi julkiset menot kasvavat?

Useat uskottavat käsitykset näkevät julkisten menojen lisäämiskannustimen suurempana kuin on kannustin rajoittaa menojen kasvua:

  • Wagnerin laki: julkisen sektorin palvelut ovat korkean tulojouston palveluita
  • Baumolin tauti: julkisten palvelujen tuottavuuden hidas kasvu; kustannukset karkaavat
  • Olsonin teoreema: ihmisillä on ali-kannustin menoja lisäävän lobbauksen vastustamiseen
  • Päätösharha vasemmistopopulismissa (Acemoglu, Egorov, Sonin): Vasemmistopopulistiset hallitukset kasvattavat julkisia menoja ylitse sen, mitä ne itse pitäisivät järkevänä. Tämän mukaan poliitikot ovat lyhytnäköisiä; tähtäimessä on uudelleenvalinta.

Jos julkisia menoja ei rahoiteta verotuloilla, seurauksena on julkisen velkaantumisen kasvu. Vasemmistopopulistiset hallitukset etenkin Latinalaisessa Amerikassa ovat laajalti käyttäneet julkisen sektorin menotalouden kasvattamista ostaakseen äänestäjien ääniä. Velkaantumisen kasvattamiseen on tukeutunut myös USA:n oikeistopopulistinen Donald Trumpin nykyhallitus. Samaa tekee Italian oikeistopopulistinen hallitus, joka tukeutuu vasemmistopopulistien strategiaan kasvattamalla julkisia menoja toivossa, että julkisten menojen lisäys elvyttäisi kokonaiskysyntää – juuri niin kuin PT:n kirjoituksessa ajatellaan.

 

Euromaiden velkaantuminen

Euroopan rahaliiton ongelmat kärjistyivät, kun jäsenmaat ylivelkaantuivat.  Riippumatta valtaapitävän hallituksen poliittisesta suuntauksesta ne pyrkivät vasemmistopopulismin hengessä luomaan etuuksia äänestäjilleen. Seurauksena oli eurokriisi. Tämän oli mahdollistanut EKP:n ylikeveä rahapolitiikka. Kun bail-out oli odotettua, syntyi moral hazard kannustin ja ponzi-rahoituksen riski.

PT:n kirjoitus vähättelee euromaiden julkisen velkaantumisen merkitystä. Taloushistoriaa on tältä osin luettavissa toisinkin. Suuria tragedioita on, että euroon siirtyminen on aiheuttanut rahaliiton jäsenmaiden kansalaisille aidosti hyvinvointitappioita. Euroalueen yhteenlasketun bruttokansantuotteen keskimääräinen kasvuvauhti 10 vuoden aikajänteellä on ollut alle yhden prosentin, siis yli puolet pienempi, mihin on länsimaissa totuttu. Samaan aikaan maailmantalous ml. Kiina ja USA ovat kasvaneet vahvemmin.

PT:n kirjoitus sivuuttaa kysymyksen siitä, miksi julkisen sektorin tulisi ottaa vastuulleen hankkeita tai velkaa, jos markkinat sen hoitavat. On kiintoisaa nähdä, kumpi taho lopulta toteuttaa Helsinki-Tallinna tunnelin!

 

Miten mediaaniäänestäjä suhtautuu menopäätösten peruuttamattomuuteen?

PT pitää VM:n kestävyysvajelaskemia virheellisinä. Kirjoituksessa argumentoidaan – aivan oikein - lisäksi, että VM:n kestävyyslaskelman avulla ei voi päätellä, että (Arrow-Lind mielessä) tuottavia investointeja esimerkiksi fyysiseen infrastruktuuriin tai inhimilliseen pääomaan ei kannattaisi tehdä. Kirjoituksessa päätellään myös, että VM:n kestävyysvajelaskelmalla ei voi perustella tarvetta menoleikkauksille.

Täytyy silti ihmetellä uskoa siihen, että kaikki aikaisemmat julkisen sektorin menoja koskevat päätökset ovat peruuttamattomia ja että kerran tehty menopäätös sitoo kaikkia tulevia hallituksia. Demokratia ei toimi näin. Kunkin äänestäjien hyväksymän ja demokraattisesti pystytetyn hallituksen menopäätökset nimittäin ovat perustuneet senhetkisen mediaaniäänestäjän subjektiivisiin preferensseihin. Kun yhteiskunta kuitenkin muuttuu ja ihmisten arvot muuttuvat, myös mediaaniäänestäjä vaihtuu toiseksi. Uuden mediaaniäänestäjän preferenssit voivat edellyttää toisenlaista julkisten menojen rakennetta. PT:n kategorisuus menotalouden sementoimisessa aikaisempien mediaaniäänestäjien preferenssien pohjalle ei ole teoreettisesti kestävä lähtökohta.

Mitä menoleikkauksia PT:n tutkijat vastustavat? Tulkitsen, että he vastustavat kaikkia menoleikkauksia. Kyse on siis myös saavutetuista eduista? Ei voi olla periaate, että julkisia menoja ei voi eduskunnan päätöksin suunnata uudelleen. Vaalien jälkeinen Suomen uusi hallitus saattaa hyvinkin perua aktiivimallin!

Joskus joitain menoja tulee vähentää ja joitain lisätä sen mukaan, mitä kansa vaaleissa sanoo. Demokratiassa mediaaniäänestäjä ratkaisee sen, kenelle lisätään etuuksia, ei se, millä ihmisellä on suurin tarve.

 

Mediaaniäänestäjä: rajoittaako kestävyysvajelaskelma elvytys- ja kasvupolitiikkaa?

PT:n kirjoitus on oikeassa siinä, että kestävyysvajelaskelma rajoittaa elvytys- ja kasvupolitiikkaa. Onko tämä hyvä vai huono asia riippuu siitä, mitä mediaaniäänestäjä haluaa. Demokratiassa mediaaniäänestäjän kanta ratkaisee – ei PT:n tutkijoiden (eikä edes minun)!

 

Korkean velkasuhteen puolustaminen riemastuttaa populistihallituksia

On pidettävä yllättävänä ehdotusta, että ylivelkaantuneiden julkisen talouden jäsenmaiden ajettua euroalue kriisiin, kasvu- ja vakaussopimus nähdään rajoitteena, josta vapautumalla euroalue saadaan jälleen kasvu-uralle. Ajatus on radikaali, vaikka se edustaa Italian hallituksen nykylinjaa.

Korkeampien verojen käytön mielekkyys kestävyysvajeen hillinnässä taas on empiirinen kysymys. Verotukseen liittyy julkistalouden tutkijoiden mukaan ei-triviaaleja kansantaloudellisia kustannuksia, jotka olisi aihetta arvioida.

Merkittävä osa julkisista menoista on sosiaalisia tulonsiirtoja. Kysymys ei ole poliitikkojen arvoista vaan mediaaniäänestäjän arvoista, jonka voittamiseen poliitikot tähtäävät. Nykyisin mediaaniäänestäjä on kohtuullisen elintason ihminen, joka haluaa lisää tulonsiirtoja.

 

Kestävyysvaje ja mediaaniäänestäjä

Ehdotus kestävyysvajeen käsitteestä luopumiselle yhtenä finanssipolitiikan ankkurina olisi uskottavampi, jos kysymys olisi kansantaloudesta, joka on rakenteeltaan vakaa ja jossa julkinen menotalous on helposti integroitavissa mediaaniäänestäjän arvoihin. Sen sijaan kansantalous, jota kalvaa huoli alibudjetoiduista eläkkeistä ja kokonaan budjetoimattomista kasvavista vanhuusväestön hoivamenoista, laskelmat kunkin hetkisen finanssipolitiikan yhteensopivuudesta näiden huolien kannalta ovat ei vain hyödyllisiä vaan myös tarpeellisia. Korkean velkasuhteen hyväksyminen lisäisi populististen hallitusten riskiä ja holtitonta julkista menotaloutta. Lähihistoria tuntee lukuisia esimerkkejä sekä Latinalaisessa Amerikassa ja eurokriisin kolhimalla euroalueella.

 

Kestävyysvaje: useamman tilikauden horisontti tarvitaan

Yksi ongelma on vaikeus tietää, mitkä ovat tulevat menotarpeet, kun väestö vanhenee ja ikääntyy. Ongelmaan kannattaa varautua. Siksi kestävyysvaje on ilmeisen hyödyllinen, vaikkakaan ei ainoa mahdollisuus finanssipoliittiseksi ankkuriksi.

Hallitukset vaihtelevat, siksikin arvio kestävyysvajeesta on hyödyllinen. Se ei kuitenkaan ole riippumaton mediaaniäänestäjän (ja tutkijoiden) preferensseistä. Valtiovarainministeriön laskemat on nähtävä hyödyllisinä. Ministeriössä on useamman ideologian ekonomisteja ja arviot kestävyysvajeesta arvattavasti onnistuvat yhteensovittamaan erilaisia ideologisia painotuksia. Silti olisi hyvä tietää, mikä on VM:n laskelmissa se mediaaniäänestäjä, jonka preferenssien pohjalle VM:n omat laskemat rakentuvat. Vasta sitten voidaan yhtyä Erkki Liikasen sanoihin: On hyvä erottaa talouden tosiasiat politiikkaa koskevista poikkeavista arvoista. Velkarajalle löytyvät perustelut mediaaniäänestäjän preferensseistä. Ne tosin ovat ennen vaaleja havaitsemattomat.

Valtiontaloudellisten laskelmien laatimisen menetelmistä voi olla ja saa olla erimielisyyttä. Silloin on kuitenkin kysymys siitä, kuka pystyy esittämään laadukkaat arviot. Tuomarina toimikoon tutkijakunnan parlamentarismi.

 

Kirjoittaja on kansantaloustieteen emeritusprofessori ja sotatieteiden tohtori

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän johannasirenkaplas kuva
Johanna Sirén-Kaplas

"Mennyt ei ole tae tulevasta."

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset