Kansallisteatterin talouspoliittinen varietee: ylistystä ja armotonta kritiikkiä
Kansallisteatterissa pyörivä ”Yhdestoista hetki – varietee rahasta, vallasta ja demokratiasta” on huima produktio, josta suuri yleisö varmuudella pitää ja nauttii. Se on riittävän populistinen ja siinä on tervehenkinen vasemmistolainen hallituskriittinen perusvire, kuten taidemaailmalle on sopivaa.
Näytelmän juonena on finanssikriisin 2008 jälkeisen talouspolitiikan, etenkin Juha Sipilän keskustaoikeistohallituksen ahdistavat menoleikkaukset ja niiden taustalla olevan valtiovarainministeriön talouspoliittisen ajattelun pakkopaita. Parodia puree.
Hyvät, pahat ja rumat
Tekijät eittämättä ovat aidosti sen takana, mitä esittävät. He ovat ”hyvien puolella pahiksia vastaan”. Maan pahiksia ovat Björn Wahlroos (tietenkin!), valtiovarainministeriö ja sen väärää politiikkaa pohjustavat makroekonomistit kestävyysvajeineen sekä maan iso paha hallitus. Roolijako on kirkas.
Kuinka hyvin näytelmän laatijat ovat asiaansa perehtyneet? Riittääkö se, että kaikki repliikit näytelmässä ovat suoria lainauksia päätöksentekijöiltä? Ovatko tekijät löytäneet salatut ”totuudet”?
Näytelmä alkaa Nordean Björn Wahlroosin puheenvuorolla, josta tehdään viihdyttävää parodiaa. Hyvä startti ja menee yleisöön kuin veitsi voihin. Paitsi, että se osuu harhaan. Toki suurin osa kansasta pitää Wahlroosin ajatuksia epäinhimillisinä ja sopivana seuraavan kieltolain kohteena. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että ei Wahlroos itse asiassa ole millään muotoa vastuussa Suomen talouspolitiikasta. Siitä on vastuussa maan hallitus. Sen ohella taloudellisesta kehityksestä kotimaassa on vastuussa maan ay-liike. Suomen talous on korporatistinen. Myydessään Sampo-pankin Danskelle ylihintaisella 4 mrd euron sopimuksella Wahlroos itse asiassa toi Suomen valtion kassaan enemmän verotuloja kuin kansallisteatterin näyttelijät elämänsä aikana tuovat yhteensä. Myynnin jälkeen Dansken kurssi putosi tuntuvasti. Ajoitus meni siis nappiin. Mitä se vanha viisaus sanoikaan: ”Kiittämättömyys on maailman palkka” tai jotain sinne päin.
Näytelmän lähtökohtana ovat vuoden 2008 kansainvälisen finanssikriisin traagiset vaikutukset Suomen kansantalouteen. Vuoden 2009 BKT putosi 9 prosenttia. On hyvin tiedossa, että talouspolitiikan linjaukset tällaisessa tilanteessa ovat vaikea valinta: elvyttääkö kysyntää vaiko tasapainottaa valtion budjettia? Makrotaloustieteellinen tutkimus ei tarjoa yksikäsitteistä totuutta tälle asialle. USA:ssa Obaman hallitus toteutti suuren elvytyspaketin vuonna 2009 (se oli 5 % suhteessa BKT:hen), pelasti pankit tiukoilla ehdoilla ja pisti 19 pankinjohtajaa vankilaan. Eurooppa valitsi toisin. Se valitsi tiukan finanssipoliittisen kontrollin tien (”austerity approach”). Suomessa valtiovarainministeriö otti niin ikään tiukan kannan: menoja on leikattava. Ministeriön virkamiesten mukaan Suomen julkisessa taloudessa oli 10 mrd € kestävyysvaje, mikä oli 5 prosenttia suhteessa maamme bruttokansantuotteeseen. Näytelmä kirjaa kiitettävän pedanttisesti leikkauskohteet. Sipilän hallituskumppanit ovat onnitelleet itseään siitä, että valtion velkaantuminen näin pysäytettiin. Niinpä velkaisuusaste on saatu pudotettua alle 60 prosentin maagisen rajan, jota EU:n kasvu- ja vakaussopimus edellyttää. Kun ay-liikkeen kanssa väännettiin vielä palkankorotukset pysäyttävä kiky-sopimus vuonna 2016, Suomi saatiin nousuun. Hetkinen. Onko Suomen elpyminen sittenkään maan hallituksen ansiota?
Todetaan ensin, että leikkauslinjalle oli vaihtoehto, elvytys. Tätä suositteli etenkin Aalto yliopiston professori Pertti Haaparanta. Näytelmä nostaa hänet oikean talouspoliittisen ajattelun sankariksi.
Kannanotto menoleikkausten ja elvytyksen välillä on tutkimuksen näkökulmasta eittämättä vaikea. Ei ole yksiselitteistä vastausta kysymykseen, olisiko Suomen (ja Euroopan rahaliiton) tullut elvyttää vai oliko kysyntää rajoittava politiikka (joka valittiin) oikea. Euroalueella yhteenlasketun julkisen velan suhde yhteenlaskettuun BKT:hen nousi eurokriisin aikana nykyiselle 80 prosentin tasolle. Voi toki olla, että EU:n kasvu- ja vakauttamissopimuksessa määrätty 60 prosentin velkasuhde, siis velan suhde bruttokansantuotteeseen on liian kireä. Mikä olisi korkein hyväksyttävä velkasuhde? Siihen kysymykseen on vastaus. Sitä ei kerro tutkimus eikä valtiovarainministeriö. Sen kertovat markkinat!
Velkasuhteen katon kertovat markkinat!
Kysytään siis markkinoilta. Mitä mieltä ne ovat Kreikan velkasuhteesta? Kerro meille Zorbas! Markkinoiden mielestä Kreikan yli 180 prosentin tasolle yltävä velkasuhde on aivan liian korkea. Kreikalta vaaditut lainakorot läpäisivät pilvikerroksen vuonna 2008. Entä Italian nykyinen 132 prosentin velkasuhde? Jos Italia nyt hakisi uutta nettovelkaa markkinoilta, ilman EKP:n tukiostoja sen lainakoron odotettaisiin kolminkertaistuvan ehkä 9 prosentin tasolle.
Markkinoiden mukaan myös Italian velkasuhde on nykyisellään siis liian korkea. Italian hallitus kuitenkin on lähtenyt tielle, jota ovat edustaneet perinteisesti vasemmistopopulistit. Se haluaa elvyttää julkisella velalla. Haaparanta suositteli Suomelle samaa, kuin mitä USA:n ja Italian oikeistopopulistiset hallitukset ovat toteuttamassa. Hyvä. Huomatkaa kuitenkin, että Suomen velkaisuusaste oli vain niukalti yli 60 prosenttia ja puolet siitä, mihin Italia oli yltänyt 132 prosentin velkaisuusasteellaan. Siihen väliin jää alue, jossa Haaparannalla voi olla hyväksyttävä pointti. Mutta emme voi varmuudella tietää. Miksi? Siksi, että Euroopan keskuspankki on pilannut riskien hinnoittelun velkamarkkinoilla määrällisen elvytyksen rahapolitiikallaan. Valta julkisen menotalouden pisteytyksessä on markkinoilla, ei tutkijoillakaan eikä edes valtiovarainministeriön virkamiehillä. EKP on kuitenkin vienyt markkinoilta oikeuden hinnoitella riskit. Siksi emme voi tietää, millaisen tuomion markkinat olisivat langettaneet, jos Haaparannan suositus olisi toteutunut.
Kikykö se oli, mikä Suomen pelasti?
Suomen kansantalous polki paikallaan 6 vuotta. Se ei suostunut kasvamaan vuosina 2009-2015 totuttua vauhtia. BKT-menetykset merkitsevät kansalaisille menetyksiä tuloissa ja hyvinvoinnissa. Suomen nousu käynnistyi vasta vuonna 2016. Oliko se hallituksen ja ay-liikkeen kanssa aikaansaadun kiky-sopimuksen ansiota vai mikä sen aiheutti?
Työmarkkinajärjestöt olivat pilanneet maan kilpailukyvyn vuoden 2009 palkkaratkaisuillaan. Siinä mustasukkaisesti vaadittiin samat korotukset avoimen sektorin liitoille, kuin mitä Sari Sairaanhoitaja julkisella sektorilla sai. Reaaliset työvoimakustannukset kasvoivat vielä vuonna 2012 Suomessa enemmän kuin Ruotsissa, Saksassa ja ylipäätään euroalueella.
Suomen menetetystä kilpailukyvystä palautettiin puolet vuoden 2016 kiky-sopimuksella. Vastoin julkisia puheita sillä ei siis luotu uutta kilpailukykyä. Sillä korjattiin vanhoja virheitä. Ay-liike ei ole Suomen kansantaloudessa hyväntekijä. Kansallisteatterin ”Yhdestoista hetki” ei mainitse ay-liikettä lainkaan.
Kun Suomi liittyi euroalueeseen, pidettiin selvänä, että Suomen työmarkkinoiden toimintatavat uudistetaan vastaamaan sitä todellisuutta, mitä euroalueen jäsenmailta edellytetään. Euron ulkopuolelle jääneet Ruotsi ja Tanska tekivät tässäkin suhteessa viisaan ratkaisun; Suomen olisi aika ottaa niistä mallia työmarkkinoiden tehostamisessa niin, että työllisyysastetta kyetään edelleen nostamaan. Toki Suomessakin odotettiin, että työmarkkinoilla toteutetaan reformeja niin, että työmarkkinoiden toiminta on sopusoinnussa kiinteään valuuttakurssiin sitoutuneen kansantalouden kanssa. Silloinen pääministeri Paavo Lipponen teki tässä asiassa julkisen lupauksen. Aprillia se oli.
Ei Suomi noussut hallituksen toimin, vaan euron devalvoitumisen avulla
Vaikka Suomen valuuttakurssi euroalueen sisällä on kiinteä, Suomen valuutta (euro) joustaa suhteessa muihin valuuttoihin. Monelta on jäänyt huomaamatta, että kymmenen vuoden aikajänteellä 2008-2018 Suomen valuutta (euro) on devalvoitunut suhteessa USA:n dollariin 26 prosenttia ja suhteessa Kiinan renminbiin 29 prosenttia. Kun Suomen ulkomaankaupasta 60 prosenttia käydään euroalueen ulkopuolisten maiden (USA, Ruotsi, Iso-Britannia, Venäjä, Aasian maat) kanssa, ei ole lainkaan varmaa, että Suomen palaaminen kasvu-uralle vuonna 2016 sittenkään olisi hallituksen politiikan ansiota. Hyvänä vaihtoehtoisena selityksenä on tarjolla maailmantalouden vahva kysyntä ja euron devalvoituneen. Eikä sovi unohtaa EKP:n käynnistämää määrällistä elvytystäkään, joskin rahapolitiikkaan liittyy ongelma: narulla on vaikea työntää.
Kansallisteatterin näytelmä aivan oikein kyseenalaistaa Suomen hallituksen saavutukset. Sen tässä johtopäätöksessä on vahva totuuden aines – mutta eri syystä, kuin mitä näytelmän kirjoittajat ovat kuvitelleet.
Menoleikkaukset eivät olleet tarpeen
Tutkijaryhmämme EuroThinkTank julkaisi vuonna 2015 kirjan ”Miten Suomi voidaan pelastaa. Talouspoliittinen manifesti”. Siinä emme esittäneet lainkaan menoleikkauksia. Emme ainakaan niihin kohteisiin, joihin Sipilän hallitus ne pyrki suuntaamaan. Ainoat esittämämme leikkaukset kohdistuivat yritystukiin ja ay-liikkeen veroetujen poistamiseen. Sen sijaan pureuduimme kysymykseen siitä, mitä rakenteellisia uudistuksia Suomi tarvitsee. Kirjassa on sivuja 241. Lienee turha todeta, että Suomi on näistä ehdotuksista sujuvasti vaiennut kummallakin kotimaisella kielellä.
Finanssikriisin konna: keskuspankit
Suurin kritiikkini Kansallisteatterin näytelmän materiaaliin kohdistuu kuitenkin sen puutteelliseen ymmärtämykseen siitä, miten vuoden 2008 finanssikriisi käynnistyi. Kansallisteatteri viittaa ”yksityiseen velkaantumiseen”. Näytelmän kirjoittajat eivät osanneet kysyä, mikä taho tämän velkaantumisen rahoitti. Kerron sen tässä. Sen rahoitti USA:ssa keskuspankki FED ja Euroopassa keskuspankki EKP, jonka päätöksentekijöiden joukossa oli mukana edustaja myös Suomesta!
Pahin heikkous Kansallisteatterin näytelmässä onkin tämä: se ei edes mainitse rahapoliittisia virheitä 2000-luvun alussa, siis kriisivuotta 2008 edeltäneenä aikana. Kansallisteatterin näytelmässä toki käsitellään keskuspankkien rahapolitiikkaan, mutta ainoastaan finanssikriisin 2008 jälkeisenä aikana, ei sitä ennen.
USA:ssa oli tapahtunut terroristi-isku vuonna 2001. Taantuman pelossa keskuspankki Fed piti legendaarisen Alan Greenspanin johdolla keskuspankin ohjauskoron yli neljä vuotta alle sen, mitä koron olisi tullut olla niin sanotun Taylorin säännön perusteella. Seurasi NINJA-luottojen tsunami (”no income, no job, no assets”), hallitsematon luottoekspansio ja pörssikupla. Ylikeveä rahapolitiikka kulminoitui veret seisauttavaksi subprimekriisiksi. Lehman Brothers investointipankki kaatui. Se oli syksyllä 2008 kaataa koko kansainvälisen markkinajärjestelmän. Luottamus pankkijärjestelmään oli kariutunut. Viitaten suuren laman kokemuksiin Milton Friedman oli jo 1960-luvulla esittänyt huolensa siitä, kuinka suurta vahinkoa muutamien ihmisten, keskuspankin johdon virheistä voi seurata. Keskuspankkien roolia finanssikriisien yhteydessä olen seikkaperäisemmin arvioinut kirjoituksessani http://vesa-kanniainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/269696-onko-keskuspankin-itsenaisyys-ainoa-vaihtoehto.
Euroalueelle yhteistä rahapolitiikkaa toteuttamaan luotiin Euroopan keskuspankki. Sen tehtäväksi määriteltiin ns. yhdenmukaistetun kuluttajahintaindeksin nousuvauhdilla mitattuna inflaation pitäminen kahden prosentin tuntumassa. Rahatalouden vakauden varjelemiseksi luotiin niin sanottu toinen pilari. Sen mukaan keskuspankin rahaekspansio lavealla rahalla M3:lla (= käteisraha + talletukset laajasti ymmärrettynä) mitattuna olisi pidettävä vuositasolla 4.5 prosentin viitearvon tasolla. USA:n tavoin euroalueella toteutui hallitsematon luottoekspansio. EKP salli rahan M3 tarjonnan kasvaa euroalueella vuosina 1998-2008 peräti 91 prosenttia. Tämä ylitti merkittävästi sen rahan tarjonnan kasvuvauhdin, jolle toinen pilari siis oli määritellyt 4.5 prosentin vuotuisen viitearvon. Rahan määrän annettiin kasvaa jopa yli 10 prosentin vuosivauhtia.
Ovatko ilmastouhat taloustieteen syytä?
Kansallisteatterin näytelmään sijoitettu ilmastotutkija hutkii taloustiedettä aiheettomasti. Taloustiede on ainoa tieteenala, joka on tuonut keskusteluun oikeat käsitteet ilmastonmuutoksen osalta: väärät hintasuhteet markkinoilla ja yhteisomistuksen tragedia (koskee ilmastoa, valtameriä, metsiä). Nobel-palkittu William Nordhaus oli sentään tuottanut palkitut taloustieteelliset tutkimuksensa jo 1970-luvulla ja Nicholas Stern vuonna 2006. Kyllä näiden piti olla näytelmän kirjoittajien tiedossa. Oikea kysymys on: saadaanko kaikki kansat tekemään osansa ilmastotalkoissa? Oikea kysymys on: saadaanko maailman kuluttajat hyväksymään kuluttajaintojen korjaamisen niin, että kulutuksesta maksetaan, sanotaan 30 prosenttia enemmän kuin nykyisin. Jos tässä ei onnistuta, on aivan turha moittia taloustiedettä.
Pikettyn epäyhtälö r > g vastatuulessa
Suomen hallituksen talouspolitiikkaa arvioivassa näytelmässä ranskalainen Thomas Pikettyn osalle tuleva ylistyslaulu on ylimitoitettu, vaikkakin se on esitetty kauniilla ranskan kielellä. Pikettyn monumentaalinen kirja Capital in the Twenty-First Century, joka julkaistiin englannin kielellä vuonna 2014, toki sopii marxilaishenkiseksi astinlaudaksi nykykapitalismin kritiikkiin yleisesti. Katsojat eivät kuitenkaan ole tietoisia siitä poimitun epäyhtälön r > g ongelmallisuudesta. Sen ovat avanneet Acemoglu ja Robinson Journal of Economic Perspectives lehdessä vuonna 2015 julkaistussa artikkelissaan ”The Rise and Decline of General Law of Capitalism”. (Sitä eivät näytelmän käsikirjoittajat pysty lukemaan sen teknisyydestä johtuen). Sen myötä Pikettyyn liitetyn hurmoksen hyökyaalto on paljolti ohitse. Hänen rakentamansa maailmankuva on sittenkin liian populistinen. Pikettyn huoli vähäosaisten tarpeesta huolehtimiseksi on silti täysin kohdallaan ja kannatettava. Amerikkalainen moraalifilosofi John Rawls olisi kuitenkin oikeampi nimi tulla mainituksi juuri tässä yhteydessä.
Eläköön taide ja taiteen vapaus! Eläköön varietee. Tunnetusti nauru pidentää ikää – ja eräät meistä ovat siinä iässä, että tähänkin keinoon on jo syytä turvautua.
Kirjoittaja on kansantaloustieteen emeritusprofessori ja sotatieteiden tohtori
Erittäin hyvä kirjoitus Kanniaiselta!
Ilmoita asiaton viesti
Selvisikö Kanniaiselle miksi Euroopassa lähdettiin tukemaan eurooppalaisia pankkeja kriisimaiden tukemisen kautta, eikä suoraan ja vastikkeellisesti kuten Amerikassa.
Ilmoita asiaton viesti
Vastaisin itse että pankit lobbasivat onnistuneesti ”maailma romahtaa jos eurosenttiäkään jää maksamatta”. Ilokseni havaitsin että kun Kreikassa tehtiin alun bail out:ien jälkeen noin 100 miljardin velkojen nykyarvon alaskirjaus, johdannaistappiot olivat alle 5 miljardia euroa CDS:istä ja senkin joku siis sai vakuutuksena. Pankit itse pelottelivat satojen miljardien tappioaallosta. Pitäisi kaivaa ne rapsat.
Eurokriisin alussa ERVV:n ja EVM:n perustamista ja käyttöä ei kyseenalaistettu lainkaan. Onneksi niiden hurjimmat versiot ja eurobondit sentään torpattiin.
Ilmoita asiaton viesti
Tutkimuksia on tietysti moneen lähtöön, varsinkin kun me tyhmät emme ilmeisesti ymmärrä ”teknisiä” asioita. Mutta varallisuuden kasautumisen osalta tosiasiat puhuvat puolestaan: väestön rikkain prosentti omistaa tällä hetkellä noin 50% maailman varallisuudesta, ja osuus näyttää vuosi vuodelta suurenevan. Voisikin tietysti kysyä, kuinka korkealle tuo rikkaimman prosentin omistusosuus voi nousta, ennen kuin se muuttuu niin suureksi ongelmaksi, että järjestelmä halvaantuu: 60%? 70%? 80%? Mutta ei mitään hätää, kaikki on hyvin ja Björn Wahlroos maksaa veronsa.
Ilmoita asiaton viesti
Aito huoli, mutta onneksi vaurastuminen ei koske suomalaisia – meillä rikkain 1% omistaa vain 13% ja sekin koostuu harmittomista keski-ikäisistä ja eläkeläisistä, joilla on kämppä kasvukeskuksessa. Ruotsissa on jo melkein jenkkimenoa 30% (USA 40%).
http://samimiettinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/1719…
Ilmoita asiaton viesti
Erinomainen ruodinta Vesalta taiteelliselle narratiiville, voisi jopa sanoa että taloudellinen faktantarkistus.
Pari omaa mielipidettä tuon mainion ”Miten Suomi voidaan pelastaa”-kirjan kanssakirjailijana:
Kikyn lisäksi tämän hallituksen rakenteita korjaaviksi liikkeiksi laskisin kokonaisveroasteen laskun noin prosentilla vuonna 2018, joka toi iloisena win-win:inä tasavallan korkeimman veroeuropotin 99,1 miljardia, EK:n poistumisen kolmikannasta, kauppojen aukiolojen vapauttamisen (kuka enää muistaa että ennen kauppaan pitii kiiruhtaa töistä kuten Ruotsissa yhä tehdään), sekä alkoholin myynnin vapauttamisen, joka myös kaiketi pienensi Itämeren turhaa viinarallia. Kansankapitalismi otti pienen askeleen osakesäästötilillä.
Ehkä tärkein muutos oli käsittämättömän indeksitalousajattelun hiipuminen (paljon on toki jäljellä varsinkin lehdistössä). Vielä vuonna 2012 uskottiin että kun korporativismi tai valtio arpoo prosenttikorotuksen tai veroasteen korotuksen, talous on sellainen taikaseinä että se tuo lisää reaalieuroja jaettavaksi.
Luulin aidosti että tuosta ei nousta omin voimin ja kirjotin niin täällä Puheenvuorossakin:
http://samimiettinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/1470…
Taksiuudistus ja aktiivimalli ovat vähän vaikeita arvioida.
Sote-uudistus vaikutti aika haitalliselta hankkeelta. Onneksi kaatui. Tosin sen aikana kuntia ei yhdistelty lainkaan, eli menetettiin aikaa.
Pikettyn kirjan taloudellinen historia-analyysi kahden vuosituhannen ajalta oli nautinnollinen. Lopun politiikkasuositukset olivat aivan hirveitä: eurofederalistinen totalitarismi olisi yksi tapa kuvata niitä.
R ei tosiaan voi olla yli g kuin hetkellisesti, olisi Piekettyn kannattanut kokeilla empiriaa eli talousmallinnusta kuten Acemoglu, joka tulee keväällä Suomeen, voisi onnitella tuostakin 🙂
Ilmoita asiaton viesti