Vesa Kanniainen

Eläkemaksuissa nostopainetta? - Onko sukupolvien välisiä ristiriitoja luvassa?

 

Ole hyvä lapsillesi, sillä he päättävät, mihin vanhainkotiin sinä joudut.

Tuntematon

 

Onko suomalainen eläkejärjestelmä kestävällä pohjalla? Julkisuudessa käyty keskustelu eläkejärjestelmästämme ja sen kestävyydestä on rakentunut kapealle pohjalle. Alan kansainvälinen tutkimus ainakin taloustieteen puolella on nähnyt eläkemaksut yleisemmin osana ylisukupolvisia tulonsiirtoja. Osa näistä tulonsiirroista tapahtuu vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille (lasten koulutusmenot, lasten harrastukset, osa kestohyödykkeisiin kuten julkishyödykkeisiin tehdyistä investoinneista, perinnöt) osa nuoremmilta vanhemmille (vanhempien hoivapalvelut). Myös terveydenhuoltomenojen jakautuminen sukupolven sisällä on oleellinen tekijä. Valtaosa terveydenhuoltomenoista ajoittuu ihmisen elinkaaren loppuun. Eliniän kasvu ja teknologiset edistysaskeleet luovat merkittävää kasvupainetta terveydenhuoltomenoihin. Tällöin myös rajanveto julkisten ja yksityisten terveydenhuoltomenojen välillä on osa ylisukupolvista sopimusta.

On luontevaa tulkita, että julkinen eläkepolitiikka toteuttaa eräänlaista implisiittistä ylisukupolvista sosiaalista sopimusta eri sukupolvien välillä. Luontevia kriteereitä eläkejärjestelmien laadun arvioinnissa tällöin ovat tällaisen ”sopimuksen” tehokkuus ja yhdenvertaisuus. ”Tehokkuuden” voi tällöin nähdä heijastuvan väestöryhmien elintason myönteisenä kehityksenä. Yhdenvertaisuuden tarve taas merkitsee sitä, että kaikilla olisi oltava oikeus osuuteen yhteisestä hyvästä.

Perustavaa laatuinen on kysymys siitä, miksi yhteiskunta ylipäätään tarvitsee eläkejärjestelmän, jonka luomisessa julkisvallalla on niin keskeinen osa. Ihmisethän voisivat työuransa aikana kertyvillä säästöillään rahoittaa vanhuusaikansa kulutuksen ja tarvitsemansa hoivapalvelut. Vastaus voi olla ihmisten taipumus ylikuluttaa ja kykenemättömyys katsoa riittävän pitkälle tulevaisuuteen. Käytännössä valtiot eivät ole luottaneet siihen, että työssä käyvä sukupolvi säästää riittävästi vanhuuttaan varten. Yhteiskunta kerää siksi pakollista veroa (TyEL-maksua) työmarkkinoilla toimivilta rahastoitavaksi erillisiin työeläkeyhtiöihin. Jos rahastointiaste olisi ”täydellinen”, kukin sukupolvi kuluttaisi vanhana vain sen tulon, jonka se itse on itse katsonut tarpeelliseksi säästää.

Argumentti ”ylikulutuskannusteesta” ts. siitä, että ihmiset eivät säästä riittävästi eläkevuosiaan varten, on kuitenkin vain osa koko tarinaa. Yli elinkaaren katsottuna ihmisellä on nimittäin myös vastakkainen kannustin, ”alikulutuskannustin”. Ylisukupolvisissa tulonsiirroissa investoinnit lasten koulutukseen ovat merkittävässä roolissa. Voidaan silti kysyä, miksi kaikissa yhteiskunnissa ainakin suurin osa lasten koulutuksesta tapahtuu nimenomaan julkisen koulutuksen kautta. Alikulutuskannustin näkyy myös halussa jättää runsaasti perintöä seuraavalle sukupolvelle.

Jo nämä kysymykset paljastavat sen, että eläkejärjestelmien hyvyyden arviointi on varsin monimutkainen kokonaisuus. Se juontaa juurensa siitä tosiasiasta, että markkinat eivät kykene ratkaisemaan ylisukupolviseen vaihdantaan liittyviä kysymyksiä. Eläkepolitiikkaa tarvitaan.

Monet seikat viittaavat siihen, että ikääntyvä väestö on poliittiselta vaikutusvallaltaan ollut varsin menestyksekäs. Heitä on paljon ja he äänestävät. He omistavat varallisuudesta suurimman osan. Vanhusväestö myös saa huomattavaa yhteiskunnan tukea: oletettavasti sairaus- ja lääkekustannuksissa vanhuusväestön osuus on merkittävästikin suurempi kuin muiden ikäluokkien osuus näissä kustannuksissa; asumistuki on toinen tukimuoto. Voi myös sanoa, että sikäli kuin julkinen velka tulkitaan nykysukupolvien aliverotuksen merkiksi, myös eläkeläiset ovat siitä osaltaan hyötymässä.

Kaikki sukupolvet eivät kuitenkaan ole aivan samalla viivalla. On sanottu, että sotien jälkeiset suuret ikäluokat ovat hyötyneet nykyisestä eläkejärjestelmästä kahdella tavalla. He tulivat mukaan ensimmäisinä ja myös lähtevät siitä ensimmäisinä. He ovat myös tuottaneet aivan liian vähän lapsia, mikä uhkaa seuraavien eläkesukupolvien hyvinvointia: eläkkeiden maksajia ei ole riittävästi.

Onko Suomen eläkejärjestelmä kestävällä pohjalla?

Eläketurvakeskus ETK julkaisi 19.3.2019 uudet laskelmat Suomen eläkejärjestelmän kestävyydestä. Ne tukeutuvat Tilastokeskuksen väestöennusteeseen. Eläketaivaalla on tämän mukaan näköpiirissä synkkiä pilviä, joskaan ei aivan lähivuosina. Huolten taustalla on syntyvyyden odottamattoman jyrkkä lasku. Vanhushuoltosuhteen odotetaan heikkenevän siksi jyrkemmin kuin on aiemmin ajateltu

Suomessa työeläkejärjestelmä rakentuu niin sanottuun osittain rahastoivaan järjestelmään. Tällä hetkellä yksityisen sektorin työntekijöiden palkoista eläkemaksuja kerätään 24,4 prosenttia. Se maksetaan yksityisille työeläkeyhtiöille, joita ovat Varma ja Ilmarinen (julkisen alan työeläkkeet hoitaa Keva). Valtio ei pääse varoihin käsiksi. Yhtiöissä on siis kaikkien ikäluokkien varoja; työeläkejärjestelmässä riskit kannetaan yhdessä kaikkien sukupolvien toimesta. Työeläkeyhtiöt sijoittavat eläkevarat pääomamarkkinoille tuottojen toivossa. Rahastot olivat vuoden 2017 lopussa 202 mrd € ja ne kasvavat edelleen, vaikka niitä on alettu jo käyttää eläkkeiden maksamiseen. Taustalla on ollut myönteinen osakekurssikehitys. Eläkerahastoihin tuli 25.5 mrd € vuonna 2017 ja niistä maksettiin eläkkeitä 27,6 mrd €. Rahastot kasvoivat, koska sijoitustuotot olivat 8,8 mrd €.

Suomessa on vallalla niin sanottu kiinteäksi ymmärretty eläkelupaus prosenttina saaduista palkkatuloista (pienituloisilla takuueläke). Eläkkeitä ei voi leikata kuten muuta sosiaaliturvaa, koska niillä on tiukka perustuslain suoja. Valtio voi toki eläkkeitä verottaa ja tätä keinoa se on käyttänytkin (”raippavero”).

Vuonna 2017 Suomessa astui voimaan viimeisin eläkeuudistus. Se koskee lain voimaantulon jälkeen kertyviä (vanhuus)eläkkeitä. Sen mukaan jokaisella ikäluokalla on oma eläkeikänsä, joka nousee ikäluokan mukana. Vanhuuseläkkeen uudet ikärajat koskevat vuonna 1955 ja sen jälkeen syntyneitä. Vuonna 1965 ja sen jälkeen syntyneiden eläkeikäraja kytketään elinajan keskimääräiseen kehitykseen vuodesta 2030 alkaen. Eläkettä kertyy yhtäläisesti eri ikäisille. Lykkäyskorotus kannustaa jatkamaan työelämässä.

Toteutetut eläkereformit ovat tyypillisesti johtaneet siihen, että tulevien sukupolvien eläkkeitä on leikattu ja eläkemaksuja korotettu. Tämä on johtamassa kasvavaan eriarvoisuuteen nykyisten ja tulevien eläkeläisten välillä.

Kertyneet eläkevarat eivät jää odottamaan palkansaajan eläkkeelle pääsyä, vaan niistä suurin osa käytetään nykyisten eläkkeille jo siirtyneiden työntekijöiden eläkkeisiin. Pitkään työeläkeyhtiöiden varat karttuivat enemmän, kuin niitä käytettiin eläkemaksuihin. Voi siis sanoa, että työeläkkeet maksetaan kunkin vuoden BKT:sta, ja siltä osin kuin tämä ei riitä, aikaisemmin kerätyistä eläkerahastoista. Viime vuosina työeläkemenot ovat jo kasvaneet saatuja maksutuloja suuremmiksi ja erotus katetaan työeläkeyhtiöiden varoista. Sijoitustuottojen kasvu on tämän korvannut.

Vuonna 2017 voimaan tulleen eläkeuudistuksen tavoitteena oli, että eläkemaksujen tasoa ei tarvitsisi korottaa koskaan yli 25 prosentin. Tämä toive voi jäädä toteutumatta. On jopa esitetty, että eläkemenot kasvavat edelleen ja muutaman vuosikymmenen päästä tulevat olemaan täysin kohtuuttomat. Työmarkkinoiden keskusjärjestöt pitävät nykyisiäkin maksuja korkeina työntekijöiden kukkaroiden ja yritysten kilpailukyvyn kannalta. Eläkemaksut tuntuvat, sillä enemmistöllä suomalaisista työntekijöistä palkasta menee suurempi osa eläkemaksuihin kuin tuloveroihin.

Eläketurvakeskuksen huolet

Eläketurvakeskuksen laskelmien mukaan eläkemaksut olisi nostettava nykytasolta 2060-luvulla 28-prosenttiin ja 2080-luvulla yli 30 prosenttiin, jotta nykynuorten ja tänä päivänä syntyneiden lasten eläkkeet pystytään rahoittamaan. Tuleviin ongelmiin ei olisi välttämätöntä siis puuttua tänään. Vaihtoehto asteittaiselle maksujen nostamiselle olisi työeläkemaksujen korotus kerralla 26,9 prosenttiin.

Maksujen nousupaine on kuitenkin suurempi kuin aikaisemmin on oletettu. Se selittyy väestöennustella, jonka mukaan Suomeen syntyy tulevina vuosikymmeninä selvästi aiempaa vähemmän lapsia. Tämä johtaa siihen, että työikäisten määrä suhteessa eläkeläisten määrään alenee entistäkin nopeammin. Lisäksi Eläketurvakeskuksen laskelmissa eläkerahastojen tuotto-odotusta on alhaisen korkotason vuoksi laskettu seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi reaalisesti 2,5 prosenttiin. Toki kannattaisi samalla huomioida se vastakkaissuuntainen vaikutus, että korkotason aleneminen nostaa tulevien eläkkeiden nykyarvoa tämän päivän rahassa mitattuna.

Silti on syytä huomata, että nykyisin nuoremmilla sukupolvilla on eräänlainen exit-optio: mahdollisuus muuttaa ulkomaille. Tämä rajoittaa sitä, missä määrin nuoremman sukupolven verorasitusta voidaan lopulta kasvattaa!

JP Roos: Kaatuuko työeläkejärjestelmä?

Sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jeja-Pekka Roosin kirjoitus ”Kaatuuko työeläkejärjestelmähttps://helda.helsinki.fi, Janus 2018, on varsin informatiivinen arvio suomalaisen eläkejärjestelmän tilasta ja huolien aiheellisuudesta. Roosin mukaan ”Jos elinikä nousee ennusteita nopeammin, voidaan olla vaikeuksissa. Suuria ikäluokkia kriisiytyminen ei kuitenkaan voi koskea, koska suurista ikäluokista (1945-1950 syntyneistä) vain rippeet ovat jäljellä 2030-luvun jälkeen.” Heille maksetut eläkemenot siis päättyvät. ”Suurimmat ongelmat tulevat siitä, miten 1950- ja 1960-luvuilla syntyneet tulevat elämään ja millaisilla eläkkeillä, koska heidän jälkeiset ikäluokat ovat niin pieniä”, Roos kirjoittaa. ”Toinen asia on, mitä suuret ikäluokat tekevät eläkkeillään. Kuka maksaa heidän hoitonsa viimeisinä elinvuosina?” ”Laitospaikkoja on poistettu yhä nopeammalla tahdilla ja siirrytty halvempaan kotihoitoon. Vanhukset, joilla on eläketuloa, luultavasti joutuvat maksamaan tarvitsemastaan hoidosta yhä suuremman osan.”

Roos toteaa, että järjestelmä ei ole varautunut 1950- ja 60-luvulla syntyneiden ikäluokkien eläkkeisiin. Suuret ikäluokat ovat syntisiä siinä, että eivät tehneet tarpeeksi lapsia. Silti vielä suurten ikäluokkien aikana eläkerahastot ilmeisesti tulevat edelleen kasvamaan eivätkä kutistumaan. Eri syistä putoaa silti Roosin mukaan pohja pois siltä väitteeltä, että eläkemenoja olisi nyt leikattava. Todellisuudessa ei ole kiirettä useasta syystä. Esimerkiksi eläkkeelle siirtymisen myöhentämiseen on jo sovittu mekanismi. Toisaalta elinikä voi jolloin ihmisillä alkaa jopa laskea elintasosairauksien johdosta. Eläkkeitä voidaan aina myös verottaa uudella tavalla (”raippavero”). Rahastot muodostavat myös ison puskurin. Roos myös arvioi, että paluu taitetusta indeksistä puhtaaseen ansiotuloindeksiin tuskin on mahdollinen.

Intressiristiriita vanhemman ja nuoremman sukupolven välillä on todellinen

Eläkejärjestelmän ymmärtämiseksi kansantaloudellisena instituutiona on hyödyllistä kutsua avuksi abstrakti kuvitteellinen kansantalous. Sellaisen hyötykäyttö myös mahdollistaa eläkejärjestelmän näkemisen osana laajempaa ylisukupolvista tulonsiirtojärjestelmää. Annetaan tälle kuvitteelliselle kansataloudelle nimeksi Utopia.

Oletettakoon, että joka ”vuosi” (periodin pituudella ei ole väliä) Utopiaan syntyy 100 uutta sukupuolineutraalia asukasta. He ovat keskenään klooneja ja kukin heistä elää kaksi vuotta (periodia). Utopian väkiluku on kullakin hetkellä siis 200 eli koostuu vanhasta sukupolvesta ja uudesta. Ensimmäisen periodin aikana kunkin asukkaan taloudellinen tuottavuus = 1 eli kukin pystyy tuottamaan omalla työllään vuoden aikana yhden yksikön hyödykettä, Utopian piirasta. Kukin heistä elää toisen vuoden eläkeläisenä. Utopian BKT siis koostuu piiraista ja on kunakin vuonna siis 100. Tämän täytyy kuitenkin riittää kahden periodin kulutuksen rahoittamiseen. Jokaisen sukupolven jäsen siis kuluttaa nuorena 50 ja vanhana 50 yksikköä. Tällainen talous on kaiken aikaa niin sanotussa vakaassa pitkän aikavälin tasapainossa, jossa hyvinvoinnin taso (= vanhan ja nuoren kulutus yhteensä) on 100 kullakin periodilla.

Oletetaan kuitenkin nyt, että työssä oleva sukupolvi tinkii omasta kulutuksestaan 10 yksikköä ja investoi lastensa (seuraavan sukupolven) henkiseen pääomaan eli koulutukseen sekä teknologisiin innovaatioihin. Näin kukin seuraava sukupolvi pystyy tuottamaan suuremman BKT:n kuin edeltävä sukupolvi. Uusi sukupolvi pystyy nostamaan BKT:n 110:n tasolle. Jos myös se investoi lapsiinsa 10 yksikköä, sille kuitenkin jää omaan kulutukseen 50 työelämässä ja eläkkeellä ollessaan. Sitä edeltävä sukupolvi itse kuluttaa vain 40.

Miksi edeltävä sukupolvi pidättyisi kulutuksestaan ja investoisi lastensa henkiseen pääomaan? Luonteva vastaus on evoluutiobiologinen: vanhemmalla sukupolvella on altruistinen motiivi suhteessa lapsiinsa (ja lastenlapsiinsa!). Tämä on luomakunnan elämän pelissä kaikkein keskeisin lainalaisuus. Lajien tasolla siitä ei tunneta yhtään poikkeusta! Laji, jolta tämä ominaisuus on puuttunut, ei ole enää keskuudessamme.

Nyt tullaan oleelliseen kysymykseen: miten eri sukupolvien kulutusoikeudet tulisi määritellä ts. minkälainen sosiaalinen sopimus olisi tarkoituksenmukainen vanhemman sukupolven kulutusmahdollisuuksien kannalta toisella periodilla? Onko vanhemmalla sukupolvella oikeus kuluttaa toiselle jaksolla 50 + 10 = 60, koska se tinki kulutuksestaan 10 yksikköä ensimmäisellä jaksolla? Jos se vaatisi kulutusoikeutta 60:een, sillä oikeastaan ei olisi altruistista motiivia suhteessa lapsiinsa. Oletetaan siis, että vaatii kulutusoikeutta määrään, joka on pienempi eli jossain välillä (50,60). Silloin se kuluttaa elinkaarensa aikana yhteensä vähemmän kuin 100, minkä se on tuottanut. Vajaakulutuksen suuruus heijastaa altruistisen motiivin vahvuutta. Hetkinen. Vanhemmat sukupolvet eivät vain kuluta vähemmän kuin mitä ne tuottavat; ne myös jättävät seuraavalle sukupolvelle perintöä (osan piiraista)! Jätetyn perinnön määrä on myös pois vanhemman sukupolven kulutusmahdollisuudesta toisella periodilla ja on sekin merkki siitä, että vanhemmalla sukupolvella on altruistinen motiivi suhteessa lastensa hyvinvointiin.

On siten selvää, että vanhemmalla sukupolvella on mahdollisuus käyttäytyä altruistisesti suhteessa lapsiinsa sekä kustantamalla heidän kouluttautumisensa että jättämällä perintöä. Tämä geneettinen motiivi luo perustan sosiaaliselle sopimukselle, jossa nuorempi sukupolvi odottaa vanhemman sukupolven näin toimivan. Kummallakin sukupolvella on rationaaliset odotukset toistensa käyttäytymisestä.

Lisätään teoriaan seuraavaksi se lisäelementti, että vanhuuteen kuuluu elintoimintojen rapautumin ja hoivan tarve. Ilman hoivapalvelua eläkkeelle jäänyt vanhempi sukupolvi ei voi selviytyä. Nuoremmalle sukupolvelle avautuu nyt uusi miettimisen paikka. (Taloustieteen termeillä kyseessä on aikakonsistenssi- tai hold-up ongelma). Kun työikäinen sukupolvi on investoinut lapseensa ensimmäisellä periodilla, se ei pysty enää eläkkeellä ollessaan perumaan tätä tulonsiirtoa. Kun se on päättänyt, millaista kulutuksen määrää se tavoittelee toisella jaksolla, se ei myöskään pysty muuttamaan päättämäänsä perinnön määrää. Nuorempi sukupolvi päättää hoivapalvelun määrästä autonomisesti. Mitä enemmän se käyttää BKT:ta vanhuusväestön hoivapalveluun, sitä vähemmän sille itselleen jää kulutukseen. Jos vanhempi sukupolvi tiedostaa tämän motiivin olemassaolon etukäteen, se rationaalisesti jättää pienemmän perinnön.  Sukupolvien välinen intressiristiriita on todellinen. Jos vanhemman sukupolven valta-asema oli vahva silloin, kun se oli nuori, uudella nuoremmalla sukupolvella puolestaan on vanha asema elämän pelin seuraavassa vaiheessa. On kuitenkin olemassa mekanismeja, jotka toimivat siihen suuntaan, että vanhempi sukupolvi saa hoivapalveluita. Ensiksi, jos nuoremman sukupolven omat lapset (siis lapsenlapset) näkevät, että heidän vanhempansa eivät pidä huolta isovanhemmistaan, lapset voivat tehdä saman omille vanhemmilleen, kun nämä vuorostaan ovat hoivan tarpeessa. Toiseksi, vanhemmat sukupolvet äänestävät; heillä on siis mahdollisuus ”lahjoa” poliittisia päättäjiä ajamaan heidän intressejään.

Zacharias Topeliuksen sadussa ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” kerrotaan: Perheen vanhemmat soimaavat isoisää, joka vapinaltaan läikyttää ruokaansa, ja lopulta asettavat hänet syömään nurkkaan puupurtilon kanssa. Perheen nelivuotias poika vuoleskelee puupalikkaa, ja vanhempien tiedusteltua mainitsee siitä tulevan purtilon. Eikä suinkaan porsaalle, vaan isälle ja äidille, jotka vanhoiksi tultuaan pääsevät siitä syömään nurkkaan, kuten isoisäkin. Tämä saa vanhemmat tajuamaan oman kiittämättömyytensä ja kovasydämisyytensä. Seuraa anteeksipyyntö isoisältä ja lupaus kunniasijasta perheen ruokapöydässä. Sadun lopussa muistutetaan neljännen käskyn merkityksestä.

Zacharias Topelius: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi.” Lukemisia lapsille. Toinen osa. WSOY, 1982

 

Mikä sukupolvi hyötyy?

Kaikissa maissa jakojärjestelmään perustuvat mallit tuottavat eniten niille, jotka tulevat järjestelmään ensimmäisinä ja lähtevät siitä sitten aika pian. Nyt eläkkeellä olevat sukupolvet siis hyötyvät enemmän kuin nyt työssä olevat. Tähän on puututtu niin sanotun taitetun indeksi avulla. Sen mukaan eläkkeiden korotukset perustuvat 80-prosenttisesti kuluttajahintojen nousuun mutta vain 20-prosenttisesti palkkojen nousuun. Millainen sosiaalisen sopimuksen tulisi tältä osin olla?

Jos ajatellaan, että teknologinen kehitys perustuu aina aikaisempaan tietoon, nykyiset eläkeläiset kuuluvat sukupolviin, jotka ainakin jossain määrin ovat työn tuottavuuskehityksen aikaansaaneet. Jos näin on tapahtunut, eläkkeellä olevat sukupolvet ovat pidättyneet kulutuksesta siltä osin, kuin tekninen kehitys on niiden säästöjen avulla luotu. Yksikäsitteistä arviota ei ole esitettävissä. Toisaalta vähän lapsia saavilla nykysukupolvilla on paremmat omat kulutusmahdollisuudet, koska jälkikasvusta ei tarvitse huolehtia yhtä paljon. Siten niiden vaatimus eläkkeiden sitomisesta työn tuottavuuteen ei tältä osin ole kovin vahva argumentti taitettua indeksi vastaan.

Ylisukupolvisten tulonsiirtojen koko kirjo

Edellä esitetty analyysi kuvitteellisen Utopia-maan sosiaalisesta on hyödyllinen useasta syystä. Se osoittaa, että

  1. vanhuusväestön eläkekulutusta (ml. hoivapalvelut) ei voi tarkastella irrallaan niistä tulonsiirroista, joita vanhuusväestö ollessaan työiässä lastensa hyväksi on tehnyt,
  2. vanhuusväestön eläkekysymystä ei voi tarkastella irrallaan niistä tulonsiirroista, joita vanhemmalta sukupolvelta nuoremmille siirtyy perintöjen muodossa – vanha sukupolvi voi jättää vähemmän perintöä, jos se odottaa jäävänsä vaille tarvitsemaansa hoivapalvelua, jolloin se itse kustantaa omilla säästöillään hoivapalvelunsa.

Käytännössä sosiaaliseen sopimukseen liittyy lukuisia lisäkomplikaatioita:

  1. lapsiin tehtävien koulutusinvestoinnin tuotto on epävarma ja vaihtelee yksilöistä toiseen; näin ihmisten tuottavuus työelämässä myös vaihtelee yksilöstä toiseen; tästä syystä kaikki ihmiset eivät välttämättä kykene säästämään riittävästi eläkejaksonsa kulutustarpeisiin,
  2. osalla ihmisistä työn tuottavuus on niin matala, että heidän säästönsä eivät riitä edes minimikulutukseen vanhuuden aikana; vain ei-geenisukulaisten altruistinen motiivi voi heidät pelastaa (lue: kansaneläke),
  3. säästämisen tuotto vaihtelee maailmantaloutta koskevien taloussokkien johdosta,
  4. ihmisten sairastuvuus ja hoivantarve ovat hyvin yksilökohtaisia,
  5. kaikki ihmiset eivät ole elämänä aikana työelämässä eivätkä siten itse tuota säästöjä vanhuuttaan varten,
  6. kaikilla ihmisillä ei ole lapsia,
  7. yleinen lapsiluku voi vähentyä.

Vanhemmat sukupolvet rahoittavat täysimääräisesti nuorempien koulutuksen ja terveydenhuollon. Niillä on altruistinen motiivi myös siinä, että ne jättävät perintöä. Niillä on siis mahdollisuus omilla perintöratkaisuillaan tehdä tyhjäksi julkisen eläkepolitiikan vaikutukset. Ihmisten nettovarallisuus on suurimmillaan ennen eläkeikää. Yli 65 vuotiaiden nettovarallisuus kotitaloutta kohden on Suomessa tilastojen mukaan 150.000 €. Kun kotitalouksia on 2,6 miljoonaa, yksityinen nettovarallisuus Suomessa olisi tämän perusteella vajaa 400 mrd €. Todellinen luku lienee merkittävästi suurempi. Kansantaloudessa kertynyt varallisuus siirtyy perintönä nuorille sukupolville. Uudet sukupolvet ovat aina edeltäjiään vauraampia. Tämä johtuu tuottavuuden kasvusta, jonka senkin on aikaansaanut vanhempi sukupolvi.

Lapsettomien ihmisten rooli on erikoinen. Ne, jotka tietoisesti eivät hanki lapsia, vapaamatkustavat tulevaisuusinvestointien, eläkkeiden ja vajaaksi jäävän omaishoidon osalta. He saavat työmarkkinoilla toimivan sukupolven rahoittamana täyden työeläkkeen, vaikka eivät ole suoranaisesti osallistuneet (naapurien) lasten koulutuskustannuksiin. Epäsuorasti he toki ovat kustannuksiin osallistuneet: vaikka työeläkemaksu on kaikille sama, lapsettomilta kerätään muita korkeamman veroasteen kautta verotuloja muita ihmisiä enemmän.

Yksi kiintoisa kysymys ylisukupolvisten tulonsiirtojen kannalta on se tosiasia, että naisilla elinajanodote on pidempi kuin miehillä. Näin he saavat pidempään myös eläketuloa. Tämä eittämättä voi näyttäytyä eriarvoisuuskysymyksenä eri sukupuolten kannalta. Asialla on toinenkin eikä vähemmän merkittävä puoli. Evoluutiobiologian professori Virpi Lummaa on kansainvälisestikin arvostetuilla tutkimuksillaan osoittanut, miten naisten pitkään elinikään liittyy evolutiivista etua: isoäidit ovat usein ratkaisevassa asemassa lastenlasten hoitojärjestelyissä. Se että isoisillä ei ole vastaavaa roolia voi myös selittyä evolutiivisilla seikoilla: isoäidit tietävät varmuudella, ketkä ovat nuorempien sukupolvien äidit; samaa ei voi sanoa isoisien mahdollisuudesta tietää, ketkä ovat nuorempien sukupolvien todelliset isät! Tämä ei ole vitsi!

Väkiluvun supistumisen vaikutus

Jos lasten määrä yhteiskunnassa vähenee, osittain rahastoiva järjestelmä joutuu vaikeuksiin. Nuoremman sukupolven koko pienenee ja vanhemmalle sukupolvelle ei voida taata samaa kulutustasoa kuin vakaan väestön määrän oloissa. Ratkaisuksi voivat muodostua:

  1. korotetaan työikäisen väestön pakollista säästämisosuutta (TyEL-maksua),
  2. alennetaan vanhemmalle väestölle maksettavaa eläkemaksua,
  3. luodaan perhepolitiikalle kannusteet lapsilukumäärän lisäämiseksi,
  4. luodaan kannusteet sille, että vanhempi väestönosa jättää pienemmät perinnöt nuoremmalle sukupolvelle,
  5. myöhennetään eläkkeelle siirtymistä, sillä ihmiset elävät pidempään ja (monet) ovat terveempiä ja aktiivisempia kuin aikaisemmin vastaavassa iässä olleet
  6. lisätään työikäisen väestön määrää houkuttelemalla ulkomaista työvoimaa.

Kaikki nämä vaihtoehtoiset ratkaisut ovat poliittisesti vaikeita. Eläkeläisten etuuksiin ei helpolla voida puuttua. Suomessakin eläkeläisillä on vahva poliittinen asema. Eläkejärjestelmä myös on tavallaan autonominen: se ei myöskään syö muuta sosiaaliturvaa, koska eläkkeitä ei makseta sosiaalimenoista vaan korvamerkityistä eläkemaksuista ja rahastoista.

Eläkkeiden määräytyminen: peliteoreettinen analyysi

On kuultu puheenvuoroja, joissa vaaditaan eläkkeiden alentamista. Yllä sanotun perusteella tätä mahdollisuutta ei useasta syystä voine pitää uskottavana. On lisäsyy sille, miksi eläkkeiden alentaminen ei välttämättä onnistu. Eläkkeiden määräytyminen on yllä nähty osana implisiittistä sosiaalista sopimusta. Sellainen ”sopimus ” syntyy peliteoreettisena sosiaalisena tasapainona. On argumentoitavissa, että nykyisin työelämässä mukana olevilla nuorilla sukupolvilla ei sittenkään ole kannustinta vaatia vanhemman sukupolven eläkkeiden alentamista, vaikka tämä vähentäisi paineita nostaa nuoremmalta sukupolvelta kerättyjä eläkemaksuja. Syy on siinä, että nuorempi sukupolvi tietää elämän pelin seuraavassa vaiheessa itse vuorostaan joutuvansa vanhemman sukupolven asemaan sitä seuraavan uuden sukupolven astuessa vastapeluriksi. Tämä näkökulma sisältyy vuonna 1999 julkaistuun artikkeliin ”Gerontocracy, Retirement, and Social Security”, NBER working paper 7177, ja sen julkaisivat C.B. Mulligan ja X. Sala-i-Martin. Tätä analyysia on käsitellyt Paul Stenbäck pro gradu tutkielmassaan ”The political economy of pensions – Political support and scope for reform”, Helsingin yliopisto 2012, https://helda.helsinki.fi/handle/10138/34123

Onko maahanmuutosta apu eläkeongelmaan?

Maahanmuuton mahdollisuus auttaa eläkemenojen rahoituksessa eittämättä riippuu siitä, millaisesta maahanmuutosta on kysymys. Ilmeisesti on syytä erottaa niin sanottu työperäinen maahanmuutto ja humanitaarinen maahanmuutto. Esimerkiksi Kanadan työperäisyyttä painottavassa maahanmuuttopolitiikassa on käytössä potentiaalisten tulijoiden pisteytysjärjestelmä.

Artikkelissaan ”Immigration, Search and Redistribution: A Quantitative Assessment of Native Welfare” (Journal of the European Economic Association 2018 16(4):1137–1188 DOI: 10.1093/jeea/jvx035), Michele Battisti, Gabriel Felbermayer, Giovanni Peri ja Panu Poutvaara saivat tuloksen, että 20 OECD-maan aineistolle kalibroidussa mallissa maahanmuuton hyödyt ovat suuremmat kuin maahanmuuttoon liittyviin tulonsiirtoihin kohdistuvat hyvinvointitappiot.

Näitä tuloksia ei kuitenkaan voi yleistää esimerkiksi pakolaiskriisin 2015 aikana tapahtuneen maahanmuuton vaikutuksiin: vuoden 2015 tulijoiden tuottavuus ja siten työllistymisedellytykset ovat selvästi heikommat kuin maahanmuuttajilla keskimäärin. Maahanmuuttajat eivät nimittäin ole homogeeninen ryhmä. Monista Lähi-Idän tai Afrikan maista tulleilla työllistymisen todennäköisyys on varsin matala. Tällöin nousee tärkeäksi arvioida, mikä kunkin maahan saapuvan nettovaikutus julkiseen talouteen on yli elinkaaren arvioituna eli onko se julkista taloutta vahvistava vai sitä heikentävä. Eräät julkisuudessa esillä olleet arviot – virallisia arvioitahan Suomi ei ole kyennyt tuottamaan – viittaavat siihen, että monilla maahanmuuttajaryhmillä – esimrkiksi vuoden 2015 kriisin aikaan saapuneilla – nettovaikutus on julkista taloutta rasittava. Suomeen esimerkiksi Venäjältä tai Aasian maista saapuneilla maahanmuuttajilla on mitä ilmeisimmin muita korkeampi työllistymistodennäköisyys.

Eläketurvakeskuksen (ETK) laskelmien mukaan Suomen väestöstä melkein joka neljännen pitäisi olla ulkomailla syntyneitä, jotta nykyisten nuorten ei tarvitsisi maksaa eläkemaksuja merkittävästi nykyisiä työntekijöitä enemmän vuonna 2050 (HS 22.3.2019). Laskelman mukaan eläkejärjestelmän kestävyyden takia Suomen maahanmuuton pitäisi kaksinkertaistua siitä, minkä varaan uusi eläkejärjestelmän kestävyyslaskelma on tehty – maahan pitäisi muuttaa joka vuosi arviolta noin 30.000 ulkomailla syntynyttä. Tällöin ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä nousisi 22 prosenttiin vuoteen 2050 mennessä. Ulkomailla syntyneitä olisi tuolloin 1,4 miljoonaa, kun niitä vuonna 2017 oli 373 000 henkilöä, mikä vastaa 6,8 prosenttia koko väestöstä.

ETK:n tutkijan Tuija Napolan mukaan tilastoissa oletetaan, että maahanmuuttajamiesten työllisyys on 20 prosenttia pienempää kuin koko miesväestön työllisyys; naisilla vastaava ero on 30 prosenttia. Vertailun vuoksi on esitettävissä, että ulkomailla syntyneiden miesten työllisyysaste oli Ruotsissa vuonna 2015 kymmenen prosenttia muuta väestöä pienempi, kun naisilla ero oli 16 prosenttia.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimuspäällikkö Jussi Tervolan mukaan (HS 22.3.2019) mukaan humanitaarinen maahanmuutto ei ratkaisisi eläkejärjestelmän kestävyysvajetta, koska humanitaarisessa maahanmuutossa työllistyminen ei ole ollut yhtä korkeaa kuin muiden maahanmuuttajien joukossa.

Johtopäätös

Sukupolvien välisen sosiaalisen sopimuksen tehokkuusominaisuuksia voi pyrkiä arvioimaan niin sanotun neuvotteluteorian hengessä. Edellä rakennetussa yksinkertaisessa Utopia-mallissa ilmeisesti on nähtävissä ylisukupolvisten tulonsiirtojen arkkitehtuuri, joka täyttää niin sanotun tehokkuuskriteerin: kaikkia sukupolvia hyödyttävä sosiaalinen sopimus olisi tällöin olemassa. Sosiaalisen sopimuksen luonne määräytyy peräkkäisten ”neuvottelujen” kautta niin, että sopimuksen voidaan ajatella heijastavan kummankin osapuolen intressejä tavalla, jota peliteorian kielellä voi kutsua ”alipelitäydelliseksi”. Menemättä yksityiskohtiin tältä osin, ylisukupolvisten tulonsiirtojen ehtojen voi ajatella tällä tavalla rakentuvan. On selvää, että kysymykset ovat analyyttisesti hyvin syvällisiä ja vaaditaan taloustieteellistä erityisosaamista, jos on halua pureutua niihin tarkemmin. Alla on mainittu kaksi artikkelia, joissa näitä kysymyksiä analysoidaan (Rangel (2003) ja Boldrin & Montes (2005)).

Vähänkin realistisemmassa maailmankuvassa tehokkuusominaisuuksia kuitenkin uhkaavat useat rajoitteet: sukupolvien jäsenten vahva heterogeenisuus, sosiaaliseen sopimukseen sitoutumisen vaikeus, sukupolvien välisen valta-aseman muuttuminen sopimuksen olemassaolon aikana jne. Näistä rajoitteista huolimatta on pidettävä hyödyllisenä sosiaalisen sopimuksen luonteeseen vaikuttavien tekijöiden erittelyä, kuten yllä on tehty.

Toinen kysymys koskee sitä, mitä yhdenvertaisuuskriteeri saa ajattelemaan sosiaalisen sopimuksen luonteesta. Käytännössä voidaan nostaa puheenaiheeksi esimerkiksi taitetun indeksin arviointi sukupolvien välisen yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Yksi argumentti voisi olla, että vaikka vanha sukupolvi aiheellisesti voi vaatia osaa teknologian kehityksen tuomasta hyvinvoinnin noususta itselleen, sopimukseen ensimmäisenä liittyneet sukupolvet ovat aina paremmassa asemassa kuin myöhemmin tulevat. Tämä puoltaisi ajatusta, että vanhempi sukupolvi yhdenvertaisuuskriteerin nojalla luopuisi vaatimuksesta taitetun indeksin poistamisesta. Tätä näkökohtaa edelleen saattaa vahvistaa se konkreettinen havainto, että mainitut sukupolvet ovat tehneet liian vähän lapsia. Tästä ilmeisesti kärsivät ne sukupolvet, jotka ovat syntyneet välittömästi suurten ikäluokkien jälkeen. On myös konkreettisia taloudellisia tekijöitä, jotka tekevät eläkelupaukset vaikeasti toteutettaviksi. Nykyiset sukupolvet ovat epäonnistuneet kansantalouden työllisyysasteen nostamisessa pohjoismaiselle 75 – 82 prosentin tasolle, vaikka 72 prosentin tasolle on päästy. Työttömiä ja vajaatyöllisiä lienee Suomessa edelleen lähes 400 000, kun mukaan lasketaan osa-aikatyötä tekevät ja nollatuntisopimuksilla olevat. Lisäksi on syrjäytyneitä ja passiivisia, jotka eivät edes hae töitä. Lienee myös mahdollista ajatella, että eliniän pidetessä osa eläkkeelle siirtyneistä olisi kykenevä ja myös halukas jatkamaan työelämässä jonkin verran pidempään. Näillä kaikille tekijöillä on merkitystä, kun ajatellaan kansantalouden kestävyysvajeen saamista paremmin hallintaan. Myös on tosiasia, että eläkeyhtiöt ovat sijoituspolitiikassaan laskeneet paljon osakkeiden tuottojen varaan, tekee rahastojen tuottoon liittyvän riskin suureksi ja voi vaikeuttaa eläkeodotusten toteutumista.

 

Kirjoittaja on kansantaloustieteen emeritusprofessori ja sotatieteiden tohtori

Kiinnostuneille tiedotettakoon myös seuraavat alan julkaisut:

Rangel, A. (2003), “Forward and Backward Intergenerational Goods: Why is Social Security Good for the Environment?”, American Economic Review, 93, 813–34.

Michele Boldrin ja Ana Montes, ”The Intergenerational State Education and Pensions”, Review of Economic Studies, (2005), 1-14.

Kirjoittaja kiittää seuraavia henkilöitä hyödyllisistä kommenteista: valtiot.tri Jaakko Kiander, valtiot.tri Heikki Koskenkylä, professori Tapio Palokangas, professori Panu Poutvaara, emeritusprofessori Jeja-Pekka Roos, everstiluutnantti kirjailija Heikki Tiilikainen ja varatoimitusjohtaja (eläkk.) Jaakko Tuomikoski.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän TaskinenMika kuva
Taskinen Mika

Jos ajatellaan, että ihminen maksaa omaa eläkettään noin 20%, miks se kuitenkin huomoidaan ikään kuin se olisi 100%. Eli eläkkeen suuruus pitäisiä määräytyä 20% tulotasosta ja loppu kaikilla sama.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset